Avoin tunnustus

Kit on viime aikoina nähnyt internetistä runsaasti kuvia, joissa kissat, koirat ja muut kotieläimet tunnustavat valokuvaajalle katuvaisina erilaisia kolttosiaan. Kas tähän tapaan:

http://www.tumblr.com/tagged/pet-shaming

Myös Kit innostui tästä omien puutteiden pohdiskelusta, ja niinpä hän päätti avoimen herkissä tunnelmissa paljastaa omia rikoksiaan. Kohta näemme mitä tempauksia hän tunnustaneekaan. Ihan tässä jo jännittää.

Jumalauta saatana, meitä on jymäytetty!

No, saanpahan ainakin tehtyä tästä tulevan kauden joulukortin lähiomaisilleni. Joulumieli ja lahjojen tulva on nyt arvatenkin taattu.

Pikakurssi psykologiaan

Silloin aikanaan elokuussa, ennen tätä viimeisintä silmäleikkausta, minä kuvittelin sen leikkauksen luonnistuvan niin, että minä vain heittäytyisin sairaalan vuoteelle, lääkäri huitaisisi skalpellillaan kuin ninja, ja kappas, kohta minä jo kävelisin kotiin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Mutta enpä arvannut, että tästä toipumisesta olisikin tuleva pirunmoinen pilleri nielaistavaksi.

Koska siinä leikkauksessa laitettiin lisää tavaraa mun silmään, niin se tietysti alkoi häiritä silmän liikettä. Ja se liikkeen puute alkoi häiritä minua. En olisi välittänyt alkaa nähdä taas asioita kahtena, enkä olisi myöskään välittänyt alkaa ahdistua ihmisten silmiin katsomisesta esimerkiksi jutellessa. Mutta niin siinä nyt vaan jumalauta joka tapauksessa kävi; asioita näkyi kahtena ja silmiin tuijotus sai veren kohisemaan ja olon erittäin tuskaiseksi. Ja koko ajan minä tajusin, ettei se tilanne ole niin paha, miltä se pään sisällä tuntuu – ei se silmä nyt niin pahaksi muuttunut. Mutta eipä siinä paljon heiveröiset järkipuheet auta, kun tunteet heiluttelee isointa moukaria pään sisällä.

Olen muuten itse pohtinut syyn sille, miksi siihen silmiin katsomiseen on ollut niin vaikea taas totutella. Silmät kun ovat se paikka, johon normaalisti jutellessa vastapuolta enimmäkseen katsotaan, ja sitten kun sitä kuvittelee, että omat silmät ovat varmasti hurjan näköiset, niin sehän tuntuu tästä itsesäälissä piehtaroivasta uivelosta siltä, kuin se toinen tuijottaisi koko ajan sitä vammaa, vaikka se henkilö vain yrittäisi jutella normaalisti, eikä edes huomaisi koko asiaa. Varmaan kaikkia vaivaisi semmoinenkin, jos esimerkiksi kädessä ois joku vamma ja vastapuoli tuijottaisi vaan sitä jutellessa. Silmät nyt vaan sattuvat olemaan se luonnollinen tuijottelun kohde.

Welp, eniveis.

Kärvistelin leikkauksen jälkeen vaihtelevasti tämmöisten tunteiden kourissa. Toisinaan tilanne oli parempi ja toisinaan halusin vaipua maan alle. Silmä on kai vieläkin toipumassa, koska se kaksoiskuva tilanne vaihtelee yhäkin, mutta minä itse yritän olla sitä murehtimatta. Minut paransi muuan lääkäri ajattelemattomilla sanoillaan.

Toissa viikolla minä kävin silmälääkärissä tutkituttamassa juuri tätä karsastusta. Koska karsastus on kaiketi sellainen vamma, että se todetaan yleensä jo lapsena, mutta harvalle aikuiselle se enää yhtäkkiä tulee, niin sen vuoksi tutkimushuone oli kuin iso lasten leikkihuone. Se oli täynnä leluja, perhosia ja kissankuvia. Ja niinpä minä sitten istuin siellä pikkuruisella penkillä ja katselin vaaleanpunaista nalletiikerin nenää lääkärin liikutellessa sitä silmieni edessä. Se oli niin suloista, että ihan kikattelin ja heiluttelin jalkojani ilmassa siinä tentattavana istuessani. Epäilin myös saavani piakkoin tikkarin.

Mutta sen tutkimuksen jälkeen vaihdoin huonetta ja menin toiselle lääkärille. Tämä uusi lääkäri kertoi minulle, että vaivani voidaan parantaa heti eräällä uuden vuosisadan linimentillä. Myös vielä toteamaton kihti ja lapamato olisivat tuleva häviämään sillä. Silmälasiini voitaisiin kuulemma laittaa sellainen kalvo, joka taittaisi katsetta hieman ja näin poistaisi kaksoiskuvat, ja hän kuulemma laittaisi sen ihan ilmaiseksi. Vähintään 80 euroa se maksaisi muutoin. Ja pitemmittä puheitta hän sen kalvon silmälasieni oikean linssin päälle laittoi. Minua se toimitus arvelutti jo sieltä etäältä tähyillessä, ja sitten kun laitoin lasit päähän, tuntui kuin se kalvo olisi ollut vaan.... no, muovikalvo linssin päällä. En nähnyt oikealla silmällä enää vittuikaan. Kun minä sanoin lääkärille, että mitä halvatun hyötyä tästä nyt muka on, niin hän pyysi minua yrittämään vaan tottua siihen. Sitten hän vielä jatkoi: ”Ja on tuosta ainakin se positiivinen puoli, ettei tuo sinun silmän punotus ole enää muille niin silmiinpistävää.”

”MIT??!”

Minun hessuhopomainen hölmö virnistys oli kadonnut, ja tilalle minä vedin täydet Walter Whitet. Oli lähellä etten kaatanut koko pöytää, kun mylvin, että luuleeko arvon tohtori minua kiinnostavan jumalauta yhtään, mitä muut ihmiset on mieltä minun silmän punotuksesta. Imekööt he säkkiä, saatanat! Totesin vielä ennen ulos ohjaamistani, että jos silmäni punotus jotakuta häiritsee, niin hän voi vapaasti suksia helvettiin. Muiden mielipiteet minusta eivät kuulemma olleet minun ongelmia laisinkaan.

Enhän minä silloin ollut ennen tunnekuohua vielä ollut täysin tuota mieltä, mutta tuo riehaantuminen loksautti jotain asioita paikalleen sisälläni, ja minä lähdin lääkäristä ihmisiä jopa polleasti silmiin tuijotellen. Eihän se tunne tietystikään pysyvä ollut, vaan vielä minä nykyisinkin toisinaan ajaudun väistelemään katseita, mutta enää ne tunteet ei jää vaivaamaan minua päiväkausiksi. Yritän nykyisin elää suurimman osan päivistä näin:

Kurja kohtaaminen

Näin tällä viikolla pariin kertaan nuoren kehitysvammaisen romanimiehen kerjäämässä kävelykadulla. En tiedä, mikä vamma hänellä oli, mutta hän ei kuitenkaan pystynyt liikkumaan tai seisomaan kunnolla, vaan hän vain huojui ja pysyi häthätää pystyssä kyynärsauvansa hurjasti nojaten. Jalat ja selkäranka vaikuttivat olevan ihan mutkalla.

Mutta koska perimätieto sanoo, ettei näille kerjäläisille hyödytä antaa rahaa sen mennessä vaan suoran jonkun mafioson taskuun, niin kaikki ihmiset, myös minä, kävelivät hänen ohi kuin miestä ei olisi olemassakaan. Katselin sitten etäältä, kun mies yritti epätoivoisesti nilkuttaa toimimattomilla jaloillaan joitakin ihmisiä vastaan, mutta kaikki käyttäytyivät silloin kuin olisivat nähneet jotain mielenkiintoista justiin päinvastaisessa suunnassa. Kukaan ei antanut hänelle mitään.

Se näky oli sydäntäsärkevä.

Taulumaakari

Minulla oli tänään pomon kanssa kahdenkeskinen kehityskeskustelu. Se sujui ihan kivasti. Aluksi työpanostani yritykselle ylistettiin lähes kyynelsilmin ja osaani noin kanssaihmisenä ylipäänsä tunnuttiin pitävän korkeassa arvossa. En tahdo nyt leuhkia, mutta siellä tuli muun muassa ilmi, että harvoin on yhtä miellyttävää ja rentoa miestä tavattu.

Mutta niin kuin aina, kaikki hyvä loppuu aikanaan. Nytkin kauniit puheet loppuivat siihen, kun pomo pyysi minua vihdoinkin jo tukkimaan turpani ja kuuntelemaan mitä hänellä on sanottavanaan.

Ei vaan, hyvin se meni. Joulun jälkeisestä jatkosopimuksestakin siellä vihjailtiin.

Mutta rientäkäämme seuraavaan aiheeseen.

Katsokaapa mitä sain siskoltani Niinalta viime viikolla.

Minä olen aiemmin suhtautunut maalaustaiteeseen suurella välinpitämättömyydellä, koska huomasin jo varhaisessa vaiheessa nuoruuteni päiviä, ettei piirtäminen ole minun heiniä. Minä en yksinkertaisesti osannut johdattaa edes herra Hiirtä ulos labyrintistä juustopalansa luokse sommitellessani hänen reittejään pienenä pellavapäänä Onkamon yhdistetyssä neuvola-saluunassa. Ja kun neuvolantäti/baarimikko vielä nauroi suoritukselleni, heitin minä kynät syrjään ja tartuin kuudestilaukeavaan ja ammuskelin hivenen. Orastava kuvataiteilijuus oli dramaattisesti katkennut ja vaihtunut eloon lainsuojattomana hevosvarkaana. Mutta olin siinäkin huono; huhujen mukaan minut nähtiin usein liikkuvan kävellen.

Eikä minusta vieläkään suurta taideasiantuntijaa ole kehkeytynyt, mutta en minä sentään enää niin aasi ole, ettenkö älyäisi arvostaa tuollaista minulle maalattua isoa taulua, jossa vielä punatukkainen nainen esiintyy. Maalaus tuo kovasti kodikkuutta tähän paheiden tyyssijaani

Mutta Kit ei lähemmässäkään tarkastelussa arvostanut värien leikkiä.

Jo riittää tämä tämmöinen isien hillunta

Äitini on julkea punk anarkisti ja vastarintaliikkeen sympatisoija!

Hän kyllä yrittää peittää sen näyttelemällä lämpimän äidillisesti käyttäytyvää mummia, mutta ei hän minua noin vain jymäytäkään. Olen tarkkaillut hänen tekosiaan kuin korppikotka.

Minulla on sellainen periaate, että mikään aate tai asia ei ole niin ihana, etteikö sitä voisi vähän myös vastustella. Olen myös sitä mieltä, että jokaisen sukupolven pitäisi käyttäytyä niin, ettei se edellinen sukupolvi hyväksyisi uuden tekosia mukisematta, vaan puhkeisi tuon tuostakin sydän syrjäisiin huokailuihin ja arveluihin, että tuleekohan siitäkään mitään. Noita periaatteita minä sitten olen ainakin yrittänyt salamyhkäisesti piilottaa näihin teksteihini ja toivonut, että näitä lukemaan erehtyessään vähäverisemmät mummot ja sukulaiset tuiskahtelevat pyörryksissä nutturalleen ja ne löyhempi moraalisemmatkin sukulaiset (heitä on paljon) karjahtelisivat, että johan on saatana temppuilua, ihan tässä saa hävetä, ja sitten he soittaisivat toisille sukulaisilleen niin kiivaita puheluita, että sisään hengittäessä puhuminenkin tulee kyseeseen.

Mutta eipä paheksu minua äitini, ei. Hän tuntuu jukoliste jopa pitävän näistä niin, että usein hän katsoo asiakseen kannustaa minua kirjoittamaan enemmänkin. Tämä tämmöinen peli on kyllä loputtava.

Minun on nyt ilmeisesti rynnättävä kaupungille puvussa ja monokkelissani ja todettava yleväilmeisesti ensimmäiselle ryhmittymälle naisia, että mikäli riettaan persseksin vonkaaminen näin äkkiarvaamatta on väärin, en tahdokaan olla oikeassa, beibit ja palattava kämpille kirjoittamaan tarina jälkiseuraamuksista. Enköhän sellaisilla toimilla saa edes hieman ansaitsemaani hämmennystä ja paheksuntaa aikaan. En tekisi sitä mielelläni, mutta nähdäkseni minut on ajettu tällaiseen tilanteeseen. Olen uhri!

Kas noin, eiköhän tämä ollut riittävän hyvä isänpäivälahja. Hän on arvatenkin erittäin tyytyväinen, etten päättänyt ottaa häntä pääosaan tekstissäni. Mutta odottakoon hän peloissaan äitienpäivää.

Don't fuck with the truck

LAPSUKAISET, tulkaa minun tyköni, sillä minä sanon teille: Olen nähnyt valon!

Ja ne valot kuuluivat ylitseni jyränneelle Monster Truck -bändille.

Voi änkeröinen, minkälaisen keikan he eilen soittivatkaan täällä Lutakossa. Katsokaapa esimerkkiä vaikka tästä, ja keskustellaan sitten lisää.

Sitä kun on käynyt katsomassa melko paljon jo keikkoja, niin väistämättä on tullut nähneeksi kaikenlaista ja siksi harva enää yllättää, mutta noin energisellä vimmalla soittavaa livebändiä en ole kyllä monesti nähnyt. Erityisesti bändin kitaristi riekkui niin antaumuksella, että häntä katsellessani taas pyhästi päätin, etten lepää, ennen kuin minunkin nimeni kohdalla puhelinluettelossa ammatikseni mainitaan rokkari/romurallikuski, ja harrastuksikseni kiihkeä muhinointi ja kiertolaisuus.

Ja voi hyvä tavaton, että he soittivat kovaa. Pernani lepattaa vieläkin. Onneksi muistin ottaa korvatulpat mukaani.

Vaikuttaa muuten tieteellisten tutkimusteni perusteella siltä, että jos bändi haluaa keikoillaan soittaa ihoni kananlihalle ja katseeni lasittuneeksi, kannattaa heidän ottaa bändinsä nimeen sana truck. Edelliset hikiset karatepotkukarkelot pisti pystyyn bändi nimeltä Truckfighters pari vuotta sitten.

Ja näin lopuksi haluan jättää teidät kuvittelemaan alakuloisen kappaleen tahdissa, kuinka katoan harrikallani auringonlaskuun, enkä ehkä enää koskaan palaa. No niin, kuvitelkaa!

Ensilumi

Kotonani oli huhujen mukaan satanut ensilumen.

Minä pidän talvesta, lumesta ja pakkasesta. Jo pelkästään lumen näkeminen kuvista tuntuu hempeältä. Valtaosa ja luultavasti ensimmäinenkin lapsuusmuistoni liittyy talveen. Muistan kun seisoimme isän kanssa auringosta hohtavalla lumisella pellolla eläimen jälkiä ihmetellen. Isä kertoi tietäväisesti niiden olevan ketun jäljet. Minä vastaavasti mietin, että mikä helevetti on kettu.

Mutta pitemmittä jorinoitta, kuvia lumesta kotona:

Päivän sana: polskiminen

Polskiminen on kyllä sanoista mainioin. Sen kuullessani tulen niin suloiselle tuulelle, että hetkeksi unohdan viime tekstissä alkaneen kansanmurhan sommittelun, koska polskimista voi nähdäkseni harrastaa vain sympaattiset oliot, kuten iloiset ankanpojat tai veikeä saukkoperhe. Mutta esimerksiksi James Hirvisaari ei taatusti ole koskaan polskinut. Hän on arvatenkin vain pärskinyt uimahallissa kylmää vettä vielä veteen ehtimättömien kanssauimareiden päälle ja kuseksinut lähteissään altaaseen sen reunalta samalla nilkkimäisesti kiherrellen. Ja saunassa on tietysti koko kiulullinen pitänyt paiskata kerralla kiukaaseen.

Jumalauta, häneltäkään ei kyllä sitten mikään tempaus ole jäänyt tekemättä!

Äänekkäin apina

Joskus muutamia vuosia sitten – uskoakseni se oli kolea tiistaiaamu – kun ihminen meni ja horjahti alas puusta. Se oli totta vieköön kurja aloitus päivälle. Ylös oksistoon jäi terttu banaaneja ja puoliksi järsitty kääpä sekä sen aikaisena hi-tech laitteena pidetty kepakko – laitteen muuten huhuttiin ajavan silloisen nykynuorison vain apaattisena peukaloimaan itseään kaiket päivät. Mutta minkäs teit, maassa oltiin ja orastava nälkäkin jo korvensi. Niinpä siinä ei sitten muu auttanut, kuin ottaa lusikka kauniiseen käteen ja keksiä ihan itse pystyssä kävelyn riemu, nuotio, nuija ja ruokalaji, jossa kokeiltiin uusinta uutuutta, lihaa. Se oli kerrassaan onnistunut tempaus se, koska siitä lihan keksimisestä se vasta hullunmylly alkoikin. Aivot alkoivat käydä niin kuumina, että niiden viilentämiseksi piti pohtia kaikenlaista. Terävä keihäänkärki, rengas ja maanviljely tuli silloin keksityksi ihan huomaamatta. Ja aina kun on ollut maanviljelyä, on ollut myös niitä, jotka ovat yrittäneet livistää siitä muka herkkään ja luovempaan työhön sopivaan luonteeseensa vedoten. Eli erilaiset taidelajitkin olivat tekemässä tuloaan. Nämä laiskuuteen taipuvaiset herkkimykset vannoivat siihen aikaan yhteen ääneen, että runoilu ja musisointi keksittäisiin jukoliste kyllä heti, kun joku vaan keksisi kirjoituksen. Ja sehän keksittiinkin, kun ihmiset alkoivat asua ryhmissä, ja jonkun niuhottajan oli kirjoitettava säännöt käytökselle, joita alati vailla lannevaatetta keekoilevan naapurinkin olisi sopiva noudattaa.

Kurjasta alusta huolimatta tästä olikin näemmä kehkeytymässä ihan kelpo aamupäivä.

Mutta älähän huoli, iltapäivällä sitä vasta melkoisella hötäkällä eteenpäin lähettiinki. Joku nimittäin keksi tieteet törmättyään kipeästi fysiikan lakeihin ja näin selvitystyö elämän, tämän maailman ja avaruuden toiminnasta oli alkanut. Tämä johti suoraan sellaisten mukavuuksien kuten kaukoputken, moottorin, antibiootin, ja lentokoneen keksimiseen. Avaruudessa tultaisiin siis piakkoin käymään ja kuolettavia sairauksia parantamaan. Myös muita elämää ja työntekoa helpottavia vekottimia tehtailtiin jatkuvasti. Loppupuolella iltapäivää meno oli jo muuttunut ihmiselle niin helpoksi, että nyt hän saattoi ensimmäistä kertaa koko päivänä keskittyä vapaa-aikaan ja itsensä viihdyttämiseen, ja niin alettiin luoda kauniita lauluja, kuvata elähdyttäviä elokuvia, kirjoittaa kirjoja ja maalata taistelevia metsoja. Toisaalla, hippien keskuudessa, oli samaan aikaan alettu suosia sellaista keksintöä kuin seksuaalinen vapautuminen, joka oli kohta sekin riemastuttava tavallista kansaa olemassaolollaan. Ihmisellä näytti olevan pullat nyt hyvin uunissa.

Mutta harva tiesi, että ilta oli jo hämärtymässä. Se oli jo pitkällä, sillä ihmisten keskuuteen oli syntynyt peto; peto, joka tulisi keksimään Maatilan prinsessa -tv-sarjan.

Oh lord, take me now!

Missä on tuossa ihmisen historiassa se risteys, josta kääntymällä tultiin tähän tilanteeseen? Ja mihin tämä polku johtaa, takaisin sinne puuhun vokottelemaan eukkoa nuijalla? Mistä lähtien on alettu tarjoamaan ihan kelpo viihteenä sitä, että vitunmoisessa huomionkipeydessä riutuvat pinnalliset ja mieluusti rikkaat paskiaiset laitetaan johonkin heille ”sopimattomaan” tilanteeseen laukomaan käsikirjoitettuja päättömyyksiä ja käyttäytymään muuten vaan ”arvaamattomasti”? Tuntuu siltä, että mitä ylpeämpi ja äänekkäämpi henkilö on omasta ääliömäisyydestä, sitä varmemmin hänet raijataan johonkin viihdeohjelmaan esiintymään. Mutta eivät semmoiset ohjelmat ainakaan minua tikahduta nauruun, vaan saavat ennemmin sommittelemaan kansanmurhaa. Olisin siihen varmasti muuten jo ryhtynytkin, mutta kunnon kätyreitä on näinä päivinä niin pirun hankala löytää.

En minä sitä sano, että viihteen pitäisi olla aina jotenkin älykästä tai moraalisesti oikeellista, mutta toivoisin, että sillä viihteellä ainakin yritettäisiin sanoa muutakin kuin: ”Voi vittu, mä kaadoin kaljaa mun tisseil.”

Vaikka onhan tämä tietysti vähän ensimmäisen maailman ongelma esimerkiksi nälänhätään ja sotiin verrattuna, mutta kun kaukosäätimestä loppui odottamattomasti patterit, eikä kanavaa jaksa nousta vaihtamaan, tuntuu sekin lohtu nyt kovin kaukaiselta.

P.S. Kiitos Niinalle kauniista kehuista ja mainonnasta Facebookissa. Se oli mukava yllätys. Luulin tämän päiväkirjani vaipuneen jo unholaan.

Sarjakuvien paluu

Minulla on sellainen periaate, että tänne asunnolleni ovat kaverini tervetulleita milloin vaan. Oveni on aina auki, sohvalla tilaa ja pata porisemassa mukaville ihmisille. Toivoisin, että vierailijat voisivat tuntea täällä olonsa kotoisaksi ja tervetulleiksi. Täällä me voimme jutella ja vitsailla kaikesta tai vaan katsella rauhallisesti sohvalta televisiota tai kuunnella musiikkia.

Mutta tilanne on hauras.

Se on niin hauras, että sitä pystyy kuvaamaan vain sarjakuvan keinoin.

Kit ei suvaitse mitä tahansa paskapuheita. Hänelläkin on rajansa.

P.S. Se on kyllä mainiota, että voin peilata nämä suloisimmat epäsosiaaliset luonteenpiirteeni muka Kitin ansioiksi, sillä en tahdo kaikkia parhaita puolia omia itselleni. Olen sillä tavoin kovin epäitsekäs.

Tarinoista hämärin

Voi veljet, tämä toipuminen se vasta onkin pitkästyttävin harrastus miesmuistiin. Ja aika ahdistavaakin tämä on, kun ei oikein muuta ole luvallista tehdä, kuin tuijotella herkeämättä asioita. Tässä on aivan liian paljon aikaa vain tarkkailla ja kuunnella itseään (sisimpäni on osoittautunut näinä päivinä melkoisen äänekkääksi ääliöksi). Kaipaan niitä aikoja, kun tuon tuostakin ajauduin syyttäni takaa-ajoihin, ampumavälikohtauksiin ja nymfomaanisten amatsonien saartamaksi – kun muuta mahdollisuutta ei enää ollut, kuin lemmiskellä intohimoisesti tiensä vapauteen. Ne olivat aikoja siinä missä muutkin.

Mutta kerronpa nyt tarinan, jonka kuulin silloin leikkauksen jälkeen sairaalassa huonekaveriltani. Olen kyllä ehtinyt kertoa tämän jo useimmille kavereilleni, mutta eiköhän tätä joku sellainenkin lue, joka ei ole tarinaa vielä kuullut.

Eniveis, pitäkää kiinni hatuistanne, tästä ei tule kaunista.

Leikkauksen jälkeen minut siirrettiin toipumaan huoneeseen, jossa loikoili ennestään jo yksi tyyppi. Hetken hiljaisuudessa huokailtuamme rikkoi tämä toinen tyyppi vaiteliaisuuden kysymällä minulta sen yleisen peruskysymyksen, että uskoisinko olevan mahdollista työntää aurinkolasien sanka silmän kautta otsa- ja nenäonteloon. Kun minä murahdin epäilevään sävyyn, alkoi hän kertoa tarinaansa.

Pari kuukautta sitten oli tämä mies ollut joillain festareilla, jossa hän oli ensin hankkiutunut humalaan ja sen jälkeen polttanut omien sanojensa mukaan vain vähän pilveä. Tästä oli seurannut yllättävän tyylipuhdasta hulluutta. Hän kertoi olleensa niin sekaisin, että oli kuvitellut olevansa jossain kuoleman ja elämän välitilassa ja ainoa keino takaisin eläväksi, oli kuolla ensin. Niinpä hän oli päättänyt kuolla eläväksi työntämällä aurinkolasien sangan silmästä päähänsä. Ensin hän oli muistaakseni kyllä yrittänyt varmuuden vuoksi hukuttautua, mutta se katala juoni oman pään menoksi oli epäonnistunut. No, oli hukkumisyrityksiä tai ei, oli tämä mies sen jälkeen ottanut ne aurinkolasit ja alkanut survoa sankaa toisesta silmäkulmasta sisään. Ja hän oli ehtinyt siinä jo aika pitkälle, ennen kuin kaverit olivat sännänneet väliin. Mutta vaikka nämä kaverit olivat pitäneet häntä aisoissa, oli tämä mies ollut niin päättäväinen asiansa suhteen, että hän oli estelyistä huolimatta hakannut vielä naamaansa asvalttiin saadakseen sen sangan uppoamaan syvemmälle. Ja niin syvälle se oli uponnutkin, että silmä oli kuulmma tilan puutteen vuoksi melkein roikkunut pään ulkopuolella.

Sairaalassa mies ja hänen ruhjottu silmäpolonsa oli sitten leikattu yöllä samantien ja ilmeisesti siellä oli arveltu, että osa siitä sangasta oli jäänyt miehen nenä- ja otsaonteloon. Myös päästä otetut röntgenit näyttivät, että siellä tosiaan oli vielä parin sentin pätkä sitä sankaa, mutta sille ei vielä siinä vaiheessa tehty mitään, kun kaiketi odotettiin, että miten se silmä lähtee toipumaan.

Se silmä oli sitten toipunut tuohon minun leikkauspäivään mennessä hyvin, koska silloin samana aamuna tältä mieheltä oli alettu onkimaan nielun kautta sitä sangan palasta ulos. Ja yllätys yllätys; sieltä miekkosen kupolista olikin sitten ongittu ulos kokonainen aurinkolasien sanka – mies kertoi itse epäilleensä koko ajan sen olleen siellä, koska ei sitä sankaa muuallakaan näkynyt. Eikä se sanka ei ollut mitään hentoinen rima, vaan todella paksua muovia – minä näin sen, kirurgi oli palauttanut sangan miehen omistukseen leikkauksen jälkeen. Oli mahtanut mieheen sattua silloin pari kuukautta aiemmin.

Voitte varmaan uskoa, että tuollaisen tarinan kuuntelu veti aika hämilleen. Todeksi tuommoista kertomusta ei uskois millään, mutta paha siinä on alkaa paskapuheeksikaan sitä väittämään, kun kaveri istuu siinä edessä sanka sairaalan pussissa ja silmäkulma ruvella kertomassa. Eikä sitä tarinan uskomattomuutta vähentänyt myöskään yhtään se, että se kaveri vaikutti niin selkeältä ja normaalilta – minä ihan pidin hänen huumoristaan – että hänen likaisimmaksi teoksi olisi voinut kuvitella mieltymyksen haitarimusiikkiin.

Se oli niin outo iltapäivä, että toisinaan vieläkin epäilen keksineeni kaiken vain lääkehöyryissäni.

Vetivät mua kirurgisella toimenpiteellä kulmaan

Minä kirjoitin muutama viikko sitten tuon kolmanneksi tuoreimman tekstin silmäleikkauksista toipumisesta. Silloin en vielä tiennyt, että kohta sille taidolle olisi taas käyttöä.

Huomenna minun silmääni taas leikataan, jotta se sitä riivaava paine pysyisi alempana.

Ne, keille olen tästä leikkauksesta muistanut mainita, ovat kysyneet, että jännittääkö tai pelottaako minua. Tähän mennessä olen aina vastannut kepeästi, että höpsistä, ei yhtään. Mutta tänään semmoiset höpinät ovat osoittautuneet ilmiselväksi paskapuheeksi. Minä heräsin aamulla ja huomasin olevani kireä ja alakuloinen, eikä ruokakaan maistunut – toisaalta sen ruuan kanssa tein kyllä ihan itse muutamia mausteellisia virhearvioita. Mutta oli miten oli, jännittämään tässä on alkanut.

Sitä kun on toisinaan erehtynyt lukemaan uutisia, joissa kerrotaan joltain amputoidun väärän jalan tai leikatun väärän polven, niin olen itsekin alkanut pelkäämään, että mitä jos lääkäri tekee erehdyksissään jotain semmoista, jota en kaipaa, enkä itse voi nukutukseltani puuttua siihen virheelliseen menoon.

Se totta vieköön olisi hämmentävää, jos herättyään huomaisin, että silmä tuntuisi yhäkin huonolta, mutta vastaavasti uudet silikonirinnat mahtavilta.

No voi jumalauta! Vakavissani olin kirjoittamassa omasta ahdingosta, ja sitten näin korkeatasoinen sketsi yllättäen ilmesty. Antakaapa se kirjallisuuden Nobelini jo tänne.

Minua ihan oikeasti jännittää se leikkaus. Tai ei oikeastaan niinkään se leikkaus, vaan se, miten minä siitä toivun tai mitä sitten teen, jos paineet eivät vieläkään asetu. Se on minun kokemukseni mukaan raskainta koko touhussa; kokea ensin se toiveikas odotus ja sitten huomata, että eipähän se mennytkään ihan putkeen.

Mutta niin kuin silloin aiemmin jo kirjoitin, luulen minä jo oppineeni käsittelemään tätä asiaa sillä tavalla, ettei se enää pysty vetämään minua kovin syvään murheeseen. En vaan enää välitä.

Rippileiri

Nostalgiavaroitus! Aion muistella kohta nuoruuttani.

Juttelin lauantaina vanhan tuttuni kanssa ja hän oli viettänyt kesänsä eräänlaisilla rippileireillä. Sen innoittamana aloin muistella omaa rippileiriäni. Vaikka minä muistan lapsuudesta ja nuoruudestani melkein kaiken muistamisen arvoisen, niin yllättäen minä en muista rippileiristä juuri mitään. En muista yhtään, että mitä siellä leirillä muka opiskeltiin tai miksi sellaiseen ylipäänsä nuorukainen pakotettiin, mutta kyllä minä niistä ajoista kuitenkin jotain muistan.

Kuva muuttukoon mustavalkoiseksi ja sumuisaksi, nyt alkoi muistelo.

Sinä päivänä, kun leiri alkoi, olin hyvin peloissani ja ahdistunut. Olin lähdössä ensimmäistä kertaa pois kotoa useammaksi yöksi, enkä olisi sen hetkisten tietojen mukaan olisi välittänyt kokea sitä kokemusta vielä. Tunteet roihuten sitten hyppäsin lähtöä odotellessani vielä viimeisen kerran mopon selkään ja lähdin synkkäilmeisenä ja tukka kypärän sisällä hulmuten kaahaamaan pitkin Onkamon polkuja. Dramaattisuuksissani epäilin näkeväni kaiken nyt viimeistä kertaa. Olin jo tuolloin sellainen nuori kapinallinen light. Ja kuten James Deanin, oli myös minun kohtalokseni lähes koituva tuo uhmakkuus ja rakkaus vauhtiin. Kävi nimittäin niin, että yhdellä polulla vedin ihan täydestä vauhdista turvalleen mopon eturenkaan luiskahtaessa mutalätäkössä. Onneksi minua ei tuohonkaan aikaan tunnettu minään virittäjävelhona, ja koska niveleni ja lihakseni olivat vielä siihen aikaan tehty kuminauhoista ja räästä, niin selvisin kaatumisesta vain likaisilla vaatteilla. Mutta yhtä kaikki, siinä rytäkässä meni siis paskaksi aivan kelvot pyhäverkkarit. Tyylikkyyteni, josta minut nykyisin tunnetaan, oli tuolloin ensimmäistä kertaa vaakalaudalla.

Sitten itse leiristä muistan ainoastaan koronaturnauksen.

Eräälle päivälle oli suunniteltu keventäväksi harrasteeksi turnaus koronassa. Korona on siis sellainen vähän biljardimainen mailapeli, jossa kepukalla lätkitään kiekkoja pusseihin. Muille harmiksi ja itselleni riemuksi olin juuri tärvännyt koko edellisen kevään sen pelin pelaamiseen kaverini luona ja olin kehkeytynyt lajissa jo aika lahjakkaaksi. Niinpä minä reuhasin tieni turnauksen loppuotteluun lähes näytöstyyliin. Ainoan erän taisin hävitä sille kaverille, jota vastaan olin myös keväällä pelannut. Ja kuten hyviin tarinoihin kuuluu, oli loppuottelusta kehkeytyvä legendaarinen hyvän ja pahan välienselvittely, sillä vastaani tuossa kohtaamisessa asettui itse leirin pappi. Taisto olisi oleva tuima. Lean, mean, preaching machine vastaan minä, onkamon ujo lasileuka. Vankeja ei tultaisi ottamaan.

Ja niinhän siinä harmillisesti kävi, ettei myöskään siitä papista ollut minulle mitään vastusta. Mutta en minä sitä hetkeä voiton takia muista. Muistan sen siksi, että voittoni ratkettua alkoi pappi tiuskia minulle. Kun hän siinä äkkäili, mökötti ja paiskoi keppiä, olisi varmasti moni lapsi silloin pelännyt, että kohta jumala lasauttaa hillujaa salamalla tai lähettää tämän kiusaksi taivaalliset sotajoukot, mutta en minä. Ehei! Minä tepastelin tiuskinnan alettua kuin kukko ympäri koronapöytää kädet levällään ja mylvin, että missä jumalasi nyt on saarnamies. Ja kun ilta saapui, ivallinen nauruni kaikui yhä huoneissa.

Jotkut ovat huonoja häviäjiä, minä olin myös huono voittaja.

Itse rippijuhlista sitten muistan sen, kuinka kylänmiesten huumorisiiven edustajat alituiseen onnittelivat minua naimaluvan saamisesta. Jokaiselle näin onnitelleelle minä vastasin muka vaatimatonta ilmettä tavoitellen, että jo oli korkea aikakin.

Mutta ei se ollut. Ei vielä lähellekään. Polleuteni oli vahvasti ennakoitua.

Aika ja elämä ylipäänsä ovat osoittaneet tähän mennessä, että en minä sillä kirkon naimaluvalla ole tehnyt tuon taivaallista, vaan pyrkimykseni sellaisiin touhuihin ovat pääasiassa torpanneet nämä himoitsemani rouvat. Ei ole paljon kirkon tarjoamien naimalupien esiin kaivaminen viimeisenä keinona kehnoa tilannetta paljoa muuttanut. Ovat vain nauraneet, ja poistuneet. Epäilen, että minun lupani tuli tehtaalta rikkinäisenä.

Veijarinahjuksen paluu

Melkein viisi vuotta sitten minun elämäni muuttui.

Eräänä marraskuisena maanantaiaamuna minun oli määrä mennä silmäleikkaukseen, joka olisi lupausten mukaan korjannut minun toista silmääni jo pitkään riivanneen liialliseen paineen. Korjaamattomana se paine olisi vienyt hiljalleen siitä silmästä näön, mutta vastaavasti leikkauksen jälkeen paineen lupailtiin laskevan alas vailla sen suurempia haittoja. Minä oikein odotin sitä leikkausta.

Mutta se leikkaus epäonnistui. Paineet silmästä kyllä laskivat inhimilliselle tasolle, mutta samalla silmä lopetti liikkumasta normaalisti ja minä aloin nähdä kaiken kahtena. Ja vahinkoa lisäsi vielä se, että se leikattu silmä oli minun ”vahvempi” oikea silmä. Maailma oli leikkauksen jälkeen koko ajan vinossa ja elämä melko kamalaa. En toivoisi sellaista kenellekään.

Onneksi kuitenkin yksi silmälääkäri kuunteli minua eikä vain omia mielipiteitään ja puolentoista vuoden ruikuttamisen ja jankkaamisen jälkeen hän hankki minulle mahdollisuuden päästä korjausleikkaukseen. Siinä leikkauksessa silmäni liikkuvuus saatiin palautettua melkein normaaliksi, mutta samalla paineet taas alkoivat nousta liian korkeiksi, ja sen vuoksi jouduin alkaa käyttää sellaisia silmätippoja, joille olen allerginen. Ja niin paljon kuin minua hävettääkin tämä myöntää, oli turhamaisuus se syy, miksi oloni ei sitten loppujen lopuksi vieläkään paljoa helpottanut. Nämä silmätipat kun tekivät silmäni ja luomeni jatkuvasti punaiseksi ja turvonneeksi, niin se taas sai oloni tuntumaan siltä kuin olisin jokin mustan laguunin hirviö. Se oli omituista; peilistä minua tuijotti ihan normaalin näköinen mies, mutta itsestäni otetuista valokuvista en nähnyt muuta kuin sen turvoksissa olevan silmän. Minusta se silmä näytti vain haavalta naamassa. Voi luoja, miten ne kuvat ahdistivatkaan. Se tunne oli niin voimakas, että sorruin jo vähän välttelemään ihmisiä ja tapahtumia, joissa oli vaara ajautua tuijotteleman asioita. Jotenkin se toisten ihmisten oletettu mielipide alkoi vaikuttaa tekemisiini. Ainoastaan järkevyyteen taipuvainen luonteeni esti minua heittäytymästä aivan syvimpään masennuksen monttuun. Tajusin, etten minä täydellisellä eristäytymisellä voita mitään, vaan minä yritin elää normaalisti, vaikka se tuntuikin toisinaan vaikealta.

Vaikka tämä viisi vuotta ei jatkuvasti ole ollut tuollaista kuvailemaani vitunmoisen kivireen vetämistä – enimmäkseen oloni on ollut aika neutraali - ei se surkea itsesääli ole koskaan vaaninut kovin monen askeleen päässä. Se on kulkenut kuin varjo mukanani, aina putkahtaen jostain esille.

Mutta ei enää viime aikoina niin kovin usein.

Pikkuhiljaa minuun on palannut se tolkku, joka lohduttaa minua noilla itsesäälin hetkillä sanomalla: ”Snif, onpa kamalaa! Muilla ei tiettävästi tuon mittaluokan ongelmia olekaan.” Ja niinpä se, miltä minä näytän tai mitä mieltä ihmiset minusta ovat, on lopettanut kiinnostamasta minua melkein kokonaan. Olen alkanut olla taas oma itseni niin railakkaasti, että se lienee jo rikollista. Kitistä, ja eläimistä ylipäänsä, on ollut sen tunteen saavuttamisessa paljon apua. Kun katsoo Kitin teutaroimista täällä asunnolla, ei voi välttyä ajatukselta, että tuo mölli se ei paljoa murehdi muiden mielipiteistä itsestään. Kit aloittaa kahinan tai tule syliin nukkumaan juuri silloin, kun siltä tuntuu, ja vastalauseet voi uhri esittää vaikka rappukäytävässä. Ja vaikka Kit mellakoikin toisinaan aivan vääriin aikoihin, en siitä silti voi olla pitämättä kovasti.

Toinen asia, joka on aivan viime aikoina auttanut paljon, on tuo vanhaan työpaikkaan palaaminen. Ennen paluutani pohdiskelin vähän etukäteen, että mitenköhän ne mahtavat kohdella minua nyt siellä; että antavatko he olla minun rauhassa ja jättävätkö he tilaa minulle kasvatella rauhassa orastavaa epäsosiaalisuuttani. Epäilin, että näin saattaisi hyvinkin käydä. Epäilin, että olin jo tottunut välttelemään huomiota.

Oi voi. Että sitä saattoikin olla väärässä.

Huomiota minä siellä heti sain, halusin tai en. Oikeastaan kaikki kollegat, joista silloin edelliselläkin kerralla pidin, tulivat ja väänsivät minua henkisestä nenästä, ja jos en olisi alkanut heti pullikoimaan vastaan, vääntäisivät ne siitä varmaan vieläkin, saatanat. Antoivat pirulaiset tietämättään minulle juuri sitä, mitä vielä kaipasinkin; karjahtelemisen riemun. Kun kovaäänisesti joutuu puolustautumaan itseään koskevilta hönöiltä väittämiltä, on kovin vaikea olla apaattinen tai piehtaroida itsesäälissä. Ja siinä huutaessa minä viimeistään tajusin, ettei ne minun ongelmat taida kovin isoja ollakaan, kun kukaan muukaan ei niistä tunnu välittävän yhtään.

Ja nyt kun sitten olen lopettanut sen muiden ihmisten mielipiteiden murehtimisen, on siellä töissä tapahtunut sellainen kummallisuus, että ihmiset tulevat jatkuvasti viettämään lorvinta aikaansa siihen työpisteelleni. Siinä käy kaikkia, miehiä, rouvia ja yllätyskuvia piirteleviä nuoria naisia - he vasta ovatkin kivoja – enkä minä yritä mitenkään erityisemmin miellyttää heitä. Minä vain olen ja silti sitä väkeä ramppaa siinä istuksimassa. Kenties he ovat mieltyneet tähän minun uudelleen löytyneeseen lämminhenkisen veijarinahjuksen olemukseen. (Kohta tietenkin paljastuu, että siinä minun paikalla on vain mukavavimmat penkit ja näkösuoja pomon huoneeseen.) No, oli miten oli, minä ainakin ehdin jo kaivata itseäni.

Tämmösiä tupsahtelee työpöydälleni, kun vähänkään selkäänsä kääntää.

Sananen Päivi Räsäsestä

Päivi Räsäsellä on kyllä taas käpy punottanut.

Hänen mukaansa ihmiselle on hyväksi kristityksi tulemisen nimissä kuulemma soveliasta rikkoa vaikka lakia, jos se sotii raamatun sanaa vastaan. Samaan hengenvetoon hän on ollut huolissaan valtoimenaan kansan parissa rehottavasta halusta antautua kiihkeän homoavioliiton, eutanasian ja aborttin hekumaan.

No jo on taas saatana. Raamattuko tässä nyt on tosiaan se ainoa paikka, josta ihmisen hyvyys ja oikeat teot on haettava.

Minä voisin kyllä ehdottaa Päiviä tutkiskelemaan myös yhtä toista paikkaa, josta se hyvyys saattaisi löytyä – mutta ymmärrän kyllä, että tämä ehdotus on nyt aika kaukaa haettu.

Joillakin ihmisillä on sisällään sellainen lirputin kuin moraali tai omatunto. Se on sellainen jännä sisältä puhaltava lämmin henkäys, joka kertoo, onko jonkin asian tekeminen oikein tai väärin. Se on siis sellainen vekotin, jota ihminen itse joutuu käyttämään. Siis ihan yksin joutuu sen kanssa sohvalla makoilemaan ja miettimään, että olenkohan minä kunnon ihminen, kun en hyväksy homojen avioliittoa ja voimakkaasti halveksun ja tuomitsen muita kansalaisia, kun nämä eivät tajua täysin kritiikittömästi seurata saman kirjan päähenkilöä; päähenkilöä, jonka ohjeet ja toimet ovat välissä täysin pähkähulluja.

Ja jos se moraali, omatunto tai mikä lie inhimillisyys olisi kunnossa, niin kyllä tuommoisten miettimisestä pitäisi vähän alkaa yöuniansa ihmisen menettää ja alkaa katua tekosiaan. Anteeksipyyntöäkin sommittelisin joillekin tahoille.

Minulla on löysä moraali ja silti minäkin tajuan ees tuon verran.

PS. Näin sivumennen tänne loppuun halusin vielä sanoa: minua on aina kiinnostanut, että miten esimerkiksi tuo Päivi on perustellut itselleen tuon toisia tuomitsevan käytöksen. Onkohan hän siinä autuaassa luulossa, että sitten kun hän siirtyy täältä autuaammille tuomitsemismaille, niin se hänen ihailemansa jumala taputtaa häntä isällisesti päälakeen ja toteaa jylisevän jumalaisella äänellä, että hyvin tuomitsit ja kiusasit vähempiosaisia, juuri sitä minä raamatussa halusin sanoa.

Käänne, jota en kaivannut

Vielä aamulla eloni lipui rauhallisen herttaisesti suvantovaiheessa eteenpäin ja tulevaisuus näytti auvoiselta, mutta enpä arvannutkaan, että mutkan takana oli odottamassa karmea putous.

Minä ja pari kollegaani olimme tänään syömässä lounasta yhdessä pikkuputiikissa, kun näimme ikkunasta pihalla tapahtuvan pienen onnettomuuden, jossa joku tyyppi peruutti toiseen autoon pahki. Siinä rytäkässä ei sinänsä ollut mitään erikoista, eikä autoihinkaan tullut juuri mitään, mutta sitten kun näin sen peruuttaneen tyypin, oli tunne kuin sisimpääni olisi tökätty jääpuikulalla. Se tyyppi oli aivan valtava korsto ja hänestä oikein huokui paskat ja väkivaltaiset juonenkäänteet. Ja minulla oli myös tunne, että olin nähnyt hänet jossain (minulla on erinomainen kasvomuisti). Hetken aikaa sitten mietittyäni minä muistinkin, mistä se naama oli tuttu. Olin kerran lukenut lehtihaastattelun eräästä rikolliseksi arvellusta järjestöstä (en viitsi mainita sitä nimeltä, etteivät liivihemmot tule tänne potkimaan ovia saranapuolelta nurin niskoin. Olivat kalliit ne saranat) ja siihen juttuun tätä miestä järjestön edustajana oli haastateltu. Lehtijutun ilmestymisen jälkeen muuan kaverini kertoi myös tämän tyypin olevan erittäin vaarallisessa maineessa.

No, oli miten oli, sen kolarin jälkeen tämä korsto ei näyttänyt mitenkään erityisemmin ahkeroivan selvittääkseen kenen autoon hän oli törmännyt, mutta ei hän myöskään lähtenyt paikalta renkaat sauhuten, vaan hän vain jäi nojailemaan rauhallisesti autoonsa. Hän kyllä näki, että me näimme sen kolarin ja luultavasti sen vuoksi hän ei muitta mutkitta vain poistunut paikalta. Mutta koko sen vartin ajan, jonka me vielä käytimme syömiseen, pysyi tilanne muuttumattomana; korsto nojaili ja haukotteli, ja uhri pysyi poissa. Tästä me Sherlock Holmesit päättelimme, että se kolaroidun auton omistaja saattoi aivan hyvin olla se meidän ruokapaikan kokki, joka oli ollut koko sen tapahtuman ajan keittiössä. Ja kun sitten olimme syöneet ja tekemässä lähtöä, kutsuimme pitsamaakarin paikalle kysyäksemme, että mahtaako se törmätty auto olla hänen. Ja hänenhän se olikin. Seurasi koko konkkaronkan ulosmarssi.

Siellä ulkona me syöjät arvelimme osamme olleen nyt näytellyn, ja päätimme lähteä takaisin töihin. Se vasta olikin väärä olettamus.

Olimme tulleet syömään kaverin autolla, ja nyt se auto oli sen tuomiopäivän belsebuubin palavien hevosvaunujen vieressä. Kun sitten kävelimme autoamme kohti, mylväisi tämä jalat kasvattanut vuori uhkaavasti samalla elehtien, että mitäs ne marakatit itkee. ”MITÄS NE MARAKATIT IT...” Silloin aika pysähtyi...

Silmät viiruuntuivat...

Sätkä jäi roikkumaan hervotonna suupieleen...

Käsi hamusi revolverin kahvaa...

Henkeä salpasi...

Meksikaanot olivat jo luikahtaneet sisälle...

Kadulla oli vain tappurapallot, me ja lopunaikojen tunnelma.

Oli tullut aika....

….Aika luikahtaa niin helvetin kyytiä pakoon koko tilanteesta. Voin kertoa, että se ei ollut ainakaan meidän autokunnasta kukaan, joka olisi siihen tilanteeseen mieluusti jäänyt heiluttelemaan valkoista haasteen hanskaa pitkin korston lärviä. Ehei, meidän autokunta oli siinä tilanteessa hiljaista, mutta vikkelästi paikalta liukenevaa sorttia. Emme nähdäksemme olleet valmiita tulitaisteluun, kun oli torstai, sovittuja hammaslääkäriaikoja iltapäivällä ja kaikkea.

Mutta kyllä minua ihan oikeasti vielä ahdistaa se tilanne, koska tämä arvatenkin jo dinosaurukset aikoinaan sukupuuttoon syönyt mörökölli näytti ottavan meidän auton rekisteritunnuksen ylös ennen livakkaa poistumistamme. En haluaisi, että kaverini tai minä joutuisimme tuommoisen pikkujupakan takia vaikeuksiin, mutta kun ei tuollaisten arvaamattomien hahmojen logiikasta voi olla varma. Jos meitä kohtasi aivan onneton tuuri ja tyyppi pitää meitä omalla logiikallaan niljakkaina kielikelloina, niin voi hyvinkin olla, että kohta vaikeudet ryntäävät ovesta läpi.

...mutta sitten kohtalo puuttui peliin.

Toissa viikolla tapahtui niin erikoisia, että olen vieläkin kummissani.

Olin yhtenä iltana läheiselle rannalla kuuntelemassa musiikkia ja tähyilemässä kaihoisasti ulapalle, sillä kaipuu merille oli taas vallannut sydämeni. Vaikka ilta oli kaunis, oli ranta silti melko hiljainen. Siellä ei ollut juuri muita kuin minä ja yksi ryhmä iloitsevia nuorukaisia. Niitä nuorukaisia oli noin parisenkymmentä ja heillä näytti olevan kivaa. Huomasin joukkiossa olevan myös yhden naisen, jonka olin nähnyt ensimmäisen kerran kaupungilla joskus vapun tienoilla. Hän kiinnitti silloin huomioni värikkäillä sukkahousuillaan ja sen jälkeen olen nähnyt häntä alvariinsa eri paikoissa, joskus kummallisissakin yhteyksissä. Hän on herättänyt minussa alusta asti intohimoisia tunteita, mutta tähän mennessä olen luonnollisestikin uskaltanut ihailla häntä vain etäältä. Hän on ollut minulle saavuttamaton päiväunien kohde. Olen nimennyt hänet Emmaksi.

Kun olin istunut jo melkein tunnin siinä rannalla, irtautui siitä ryhmästä yksi tyyppi. Hän näytti lähtevän tulemaan suoraan minua kohti. Ja minun luokse hän sitten hämmästyksekseni tulikin.

”Anteeksi, että häiritsen musiikin kuunteluasi, mutta haluaisitko tulla tuonne meidän seurueeseen hengailemaan ja viettämään aikaa? Bisseäkin siellä on, minä tarjoan”, sanoi hän luokseni päästyään erittäin kohteliaasti.

Minä hämmennyin heti tuollaisesta lähestymisestä ja täysin tuntemattomalta tyypiltä tulleelta tarjouksesta, enkä muista, että päässäni olisi pyörinyt tuolloin yhtään selkeää ajatusta. Välähdyksiä tyrmäystipoista ja väkivaltakohtauksista tai piilokamerapilasta, jossa minut jotenkin yllytetään temppuilemaan paljain persein tulivat ensimmäisinä mieleen ja hieman lievempänä kohtalonani näin suuren vaaran ajautua keskustelemaan kiusallisen jäykästi hönöjen kanssa. Ja ennen kuin normaalijärkeni ehti edes prosessoida koko kysymystä, oli alitajuntani nähdäkseni ehtinyt tuumia: ”Näytänkö minä muka eilen heinäkuormasta tähän vierähtäneeltä. Minuahan ei noin vain kelmien ansaan jymäytetäkään, ehei”, sillä ”Enpä minä halua”, oli vastaus, joka vierähti ensimmäisenä suustani.

Kaveri totesi sen olevan harmi, jonka jälkeen toivotti hyvää illan jatkoa ja lähti kävelemään takaisin ryhmänsä luokse.

Eikä se mies ollut ehtinyt kävellä lähellekään takaisin sitä omaa porukkaansa, kun minä koin sellaisen: ”MIT... KUKA SAATANA MENI ANTAMAAN SEN VASTAUKSEN.? Voisinko MINÄ, asioista näemmä AINOA perillä oleva aivojen osa vielä muuttaa vastausta”, hetken. Halusin vääntää itseni kravatista siltaan ja antaa köniin. Minä tajusin liian myöhään, että se tyyppi oli pyytänyt minut ihan vain hyvää hyvyyttään viettämään aikaa heidän kanssaan ja vielä selvemmin tajusin, että nyt jos koskaan olisi ollut mahdollisuus ajautua luontevasti juttelemaan sen neidon kanssa ja arvatenkin päästää hänet nauttimaan kupeitteni hedelmistä tuonnempana, illan jo hämärtyessä.

Luulenpa, että se oli se hetki, kun kohtalo väsyi seuraamaan nahjusteluani ja päätti ottaa ohjat omiin käsiinsä. Kohtalo oikein yrittämällä yritti työntää mahdollisuutta siihen hamuamaani rakkauden kesään. Mutta eipä tiennyt raukka kohtalo, että tiellä seisoi vielä vastuksista mahtavin; minä itse.

Ja vieläkin kun minä muistelen sitä hetkeä, tulee minulle siitä paha mieli, vaikka sen näin kepeästi nyt kerroinkin. Minua kaduttaa tämä liekehtivä tolvanuuteni ihan aidosti. Muuan työkaverinikin, jota muuten pidän hänen alati kannustavien sanojensa ja kryptisten elämänohjeiden vuoksi myös jonkinlaisena henkisenä oppaanani, totesi tämän tarinan kuultuaan: ”Voi saatana, sinä olet kyllä tyhmä! Seuraavalla kerralla tee päinvastoin kuin pääsi sanoo.” Ja vaikka reaktiosta tuolloin pienimuotoinen nujakka puhkesikin, tiesin hänen olevan kiusallisen oikeassa.

Liekkö hyväntahtoisuudellani rajaa ensinkään

Kävelykadulla oli nyt niin paska katumuusikko, että minä otin häneltä rahaa.

3.40 ehdin veloittaa kärsimyksistäni ennen pikaista siirtymistäni kiljahdusten saattelemana toisaalle. Olkoon se hänelle opiksi, että vielä olisi varaa parantaa laulelmaesitystään tai vartioida keskittyneemmin rahojaan.

Toisinaan tällainen hyväntahtoisen opastajan rooli on kyllä kovin raskas. Harvoin saan ansaitsemiani kiitoksia, mutta juoksua joudun harrastamaan sitäkin useammin.

Kiva päivitys

Lupaan, että tässä päivityksessä ei tule olemaan mitään vittumaista tai yritystä olla purevan nokkela, vaan kaikki on leppoisan auvoista näinä päivinä.

Toissa viikonloppuna oli mukavat pikku perhejuhlat, jossa lapsia nimettiin ja lähimmäisiäni vihittiin oikeen urakalla. Todella tunteellisia kuviakin siellä otettiin, mutta en kehtaa niitä tänne laittaa, kun eivät olleet minun juhlat. Mutta laitan kuitenkin kuvan itsestäni, kun kerta pukuun olin ängennyt. Se hetki, kun olen pukeutunut hienosti, ei saisi noin vain painua historiaan unohduksiin.

Tällä viikolla puolestani aloitin työt yrityksessä, jossa viimeksi olin töissä melkein viisi vuotta sitten. Ja voi pyhät pyssyt, että paluu oli mukava. Työkaverit suhtautuivat minuun kuin en olisi koskaan poissa ollutkaan ja meno oli pian yhtä älyvapaata kuin ennen muinoin. Lämminhenkisiä kepposia, kovaäänisiä uhkauksia ja julkisia hönöksi haukkumisia esitetään tuon tuostakin. Ainoastaan työtehtäväni ovat nyt erilaisia kuin silloin. Nyt olen mies tulevaisuudesta, sillä kulutan päiväni ammuskelemalla esineitä laserilla. Ainoa huoleni on nyt vain se, että sitten kun Skynet herää henkiin, minä olen varmasti ensimmäinen koneiden valtaannousun uhri. Mutta olen kyllä tottunut jo siihen pelkoon. Terminator II:ssakin maalailtiin, että se Skynetin herääminen ja koneiden valtaannousu tapahtuu juuri sinä päivänä, kun täytän 19 vuotta. Se tieto vei silloin parhaat uneni pariksi vuodeksi.

Eilen uutisissa oli otsikko, jossa kerrottiin, että Jormuan tanssilavalla olisi puhjennut mellakka. Arvatenkin se kansannousu saanut alkunsa siitä, kun joku murteella puhuva isäntämies on karjaissut rouville: ”hei ämmät, halluutteko vähän jormua”, lantiolla samalla muniaan akkain ihailtavaksi esille pullistellen. Hävytöntä semmoinen käytös.

Rakkauden kesä

Sanat: ”Voi kiitos. Olipa kiltisti tehty”, risteilevät enää päässäni, kun makoilen tässä asfaltilla ja harkitsen kuolemista vakavaan nestehukkaan ja lämpöhalvaukseen. Ne lauseet vainoavat nyt minua.

Sanat kuuluivat yhdelle ihastuttavasti hävyttömän näköiselle punatukkaiselle naiselle, jotka hän lausui minulle viekkaasti hymyillen tarjottuani viimeistä puhdasta juomalasia hänelle ruokalan jonossa. ”Noo, mitäpä tuosta. Syön ruokani aina ilman juomista”, vastasin minä hänelle marttyyrimäisin elkein. Mutta minä valehtelin. Voi luoja, miten minä valehtelinkaan. Jo sitä lasia tarjotessani olin kovasti janoissani ja kaipasin vettä, mutta kaipasin yhtä toista asiaa vielä enemmän.

Olin hetki aiemmin päättänyt, että tästä kesästä olisi tuleva minun rakkauden kesäni. Tänä kesänä eivät murhe ja yksinäisyys minuun koskisi, vaan maantie olisi kuuma ja maailma täynnä tutkittavaa. Tänä kesänä yöt olisivat lämpimiä ja huominen vielä jossain kaukana. Tänä kesänä punatukkaisen neitokaisen kuiskuttelisi korvaani hävyttömiä. Tätä kesää muistelisimme hänen kanssaan vanhoina.

Mutta ei. Nyt jumalauta näyttääkin, että aurinko torppasi ne suunnitelmat heti alkuunsa surmaamalla minut, hellämielisen hölmön, kuin kastematosen tähän asfaltille. Näin loppuni ollessa käsillä ja korppikotkien jo liidellessä ylläni kaduttaa vain se, etten koskaan ehtinyt tunnustaa punatukkaiselle naiselle suuria tunteitani. Hän oli eittämättä ihanin nainen, jonka kanssa olen asioinut 10 sekuntia. Mutta yhtäkaikki, se lasin tarjoaminen taisi olla virhe.

Yllättävä kohtaaminen

Viime viikonloppuna kohtalo melkein puuttui peliin, mutta minä en ollut tavattavissa.

Minulla on Facebookissa yksi kaveri, jonka kanssa olimme yhtaikaa yläasteella ja lukiossa, mutta jonka olen viimeksi nähnyt muistaakseni joskus viime vuosisadan puolella, koska niiden aikojen jälkeen emme ole asuneet lähelläkään toisiamme. (kuulostaa juuri sopivan dramaattiselta ilmaukselta tuo viime vuosisata – kuin olisimme tavanneet nuijasodassa tai ruton runtelemina sairastuvan olkipahnoilla. Ne vasta olivatkin aikoja.)

Tätä kaveria en kuitenkaan ole suuremmin kaipaillut missään vaiheessa, kun emme silloin kouluaikoinakaan mitään erityisen läheisiä kavereita olleet. Minä kyllä arvostin ja pidin hänestä, mutta me olimme kovin erilaisia. Hän oli älykäs ja minä en.

Muutama viikko sitten kuitenkin huomasin tämän kaverin kommentoineen jostain uutisesta oman, eriävän mielipiteensä Facebookissa ja minusta se oli ihan timanttia kommentointien historiassa. Toisin kuin yleensä internetissä on tapana, se mielipide oli ilmaistu älykkäästi, rauhallisesti ja jotenkin kummallisen vaivattoman hauskasti. Ja sellaista vittumaista ironiaa siinä ei ollut vähääkään. Itsekin olin nähnyt sen saman uutisen aiemmin, ja jäänyt sitä sen suuremmin miettimättä niihin uutisen ohjaamiin mielipiteisiin, mutta kaverini kommentin jälkeen käänsin kuitenkin näyttävästi takkini.

Ja siitä lähtien olen ihan erityisesti kiinnittänyt siihen huomiota, että aina kun tämä kaveri ryhtyy jotain kommentoimaan, ovat ne ilmaukset jotenkin mukavan rauhallisia ja älykkäitä. Ne hänen vastineensa ovat aina niin hyvin mietittyjä, ettei itsellä ainakaan ole enää liitua ruveta punkeamaan niitä vastaan, mutta vaikka joku rupeaisikin, saa hän olla eri mieltä ihan kaikessa rauhassa, sillä tämä kaverini ei ryntää paikalle korostelemaan itseään ja haukkumaan muita arveluttaviksi baletin ystäviksi.

Näiden kommenttien innoittamana aloin sitten viime viikolla yhtenä iltana oikein erikseen pohtia, että olisi mukava nähdä tätä kaveria pitkästä aikaa. Arvelin, ettei me ainakaan nyrkkitappelua saataisi kohdatessamme aikaiseksi.

Ja kuinkas sitten kävikään.

Viime lauantaina se kaveri sitten käveli yön kähmyssä metsäpolulla vastaan, kun olin palaamassa Yläkaupungin yö -tapahtuman yhdestä esityksestä. 15 vuoteen en ole miettinyt koko tyyppiä ja sitten kun mietin, kävelee hän parin päivän päästä vastaan. Mieleni voimani voivat olla näemmä pelottavat.

Mutta koska se tilanne tuli niin nopeasti vastaan, että se oli oikeastaan jo ohi ennen kuin edes tajusin, enkä ollut siitä tunnistamisestakaan varma, niin en sitten tehnyt muuta kuin vilkaisin taakseni... ja jatkoin kävelyä siihen alkuperäiseen suuntaan. Itseni ilmaisijan lahjat eivät näemmä ole vastaavasti niinkään pelottavat.

Sen tein myöhemmin, että varmistin facebookissa sen vastaantulijan todella olleen kaverini. En kyllä tajua, että mikä hyöty siitäkin oli. No, tulipahan varmistettua. Mutta ehkäpä tapaamme taas seuraavan kerran 15 vuoden päästä ja silloin aion olla valmis hihkaisemaan.

Yläasteesta tuli vielä mieleen yks tyyppi, jota silloin kutsuin itsekseni maailman surullisimmaksi mieheksi.

Hän oli vuoden tai kaksi vuotta minua vanhempi ja hän oli aina todella surullisen näköinen mies. Hänellä vaan sattui olemaan sellaiset kulmakarvat ja silmät, että hän näytti ilmeensä perusteella olevan joku sarjakuvahahmo, jolle aina käy kehnosti. Minusta hänen lähettyvillään olisikin aina pitänyt lymyillä henkilö pasuunan kanssa, jotta sitten kun tätä surullista miestä olisi joku väistämättä potkaissut pallolla munille tai ukkospilvi kastellut vain hänet, olisi tämä pasuunisti tempaissut ilmoille sellaisen surullisesti laskevan wa-wa-waaaa -tehosteen. Se olisi ollut sellaista tosielämän hauskaa huumoria. Ainakin minä olisin hihitellyt.

Mitäköhän sille miehelle nykyään kuuluu? Tuskinpa hänestä ainakaan mitään huippukirurgia on tullut. Vaikka hän tekisi vain luomileikkauksia, ehtisivät leikattavan omaiset arvatenkin syöksyä omaan miekkaansa nähdessään niin vakavailmeisen kirurgin tulevan ulos leikkaushuoneesta.

Mio zapatos es muy caliente!

Minä kävin muutama viikko sitten veljeni ja hänen puolisonsa luona tutustumassa heille muuttaneeseen pikkuhenkilöön. Nimeään tämä vaitelias tyyppi ei ollut vielä viikkojenkaan jälkeen suostunut kenellekään kertomaan, joten häntä oli alettu muitta mutkitta kutsua ituseksi. Itunen oli - ja epäilen kyllä hänen olevan vieläkin - mainio tyyppi. Kun hän siellä pötkötteli rauhallisesti vanhempiensa tai minun sylissäni, kävi yllättäen niin, että minun biologinen kelloni alkoi metelöidä. Huomasin kaipaavani kovasti sellaista perheellisen elämää. Ja näin jälkikäteenkin asiaa ajateltuna tuntuu, että olen kaivannut sellaista jo ainakin pari vuotta.

Mutta ei se reissu minussa pelkästään isällisiä tunteita herättänyt, vaan tapahtui siellä myös jotain suurta ja mullistavaakin.

Veljeni nähkääs tarjosi minulle parin kenkiä ihan ilmaiseksi. (In your face, kenkäkauppiaat. Minun rahoillani ette vähään aikaan pröystäile!)

Olavi väitti näiden tarjottujen kenkien olevan hänelle liian pienet ja sen vuoksi täysin käyttämättömät ja turhat. Minä tietysti luottavaisena ihmisenä häntä uskoin. Minulle kengät puolestaan tuntuivat olevan sopivat ja sen vuoksi otinkin ne lähtiessä mukaani.

Eilen sitten kokeilin ensimmäistä kertaa niitä kenkiä niin, että kävelin niillä oikeasti jossain. Sen reissun jälkeen minun päässäni pyöri vain yksi ajatus: ”VOI HYVÄ JUMALA! MITÄ MINÄ OLEN TEHNYT ANSAITAKSENI TÄLLAISEN KOSTON?”

Ne kengät olivat aivan kaameat kävellä. Jo viidenkymmenen metrin kävelyn jälkeen meininki oli jalkaterissäni kuin siellä olisi ollut käynnissä pienet Espanjan inkvisitiot. Ilman täytti kidutettujen varpaiden lohduton parku. Kun sitten yritin vain selviytyä elävänä - olin jo kovin huonossa kunnossa - tältä itkujen polulta takaisin kotiini, pohdiskelin tosissani, että näin huonoja kenkiä ei varmasti valmista kukaan vahingossa, vaan tällaisten jalkaterien keskiaikaisten kidutuslaitteiden suunnitteluun on vaadittu ihan erityisen saastainen mieli ja roimasti yritystä. Joku on aivan selvästi päättänyt kostaa ihmiskunnalle kokemansa vääryydet vittumaisten kenkien muodossa.

Onneksi kuitenkin selvisin ja nuo kengät aion polttaa roviolla, vaikka tuskinpa ne edes palavat. Ovat arvatenkin tuhoutumattomat ja palautuvat aina mystisesti takaisin piinaamaan minua poloista.

Mutta koska aloitin tekstin omaa isällisyyttäni korostavaan pohdintaa, haluan sen myös päättää sellaiseen. Haluaisiko joku lainata minulle vauvaansa? Tahtoisin huvittaa itseäni hieman tällaisella kuvan mukaisella huumorilla.

Kas noin, eiköhän nyt ole kiistattomasti todistettu kyvykkyyteni isäksi.

Ihana toukokuu

En muista koskaan aiempina vuosinani kiinnittäneeni erityisemmin huomiota pikkulintujen laulantaan, mutta esimerkiksi tänään riemastuin niin, että melkein liikutuin kuullessani pikkulintujen kovaäänistä toistensa viekoittelua käydessäni heti aamutuimaan kävelyllä läheisen joen rannalla. (On muuten hyvä, että linnuilla on oma, meille käsittämätön kielensä. Ei olisi minusta yhtään romanttista tai rentouttavaa, jos keväisin pihapuut täyttyisivät ihmisten kielellä mylvivistä pikkusiivekkäistä: ”Antakee piillluuaaa, antakaa joku ees vähäseeeen”)

Mutta toivottavasti tämä tieto herkistymisestäni ei nyt leviä moottoripyöräkerhoni jäsenille. Alkaisivat arvatenkin esittämään arveluja, joiden mukaan olisin pikkulintuihin päin kallellani, ja luultavasti he myös pakottaisivat minut ajamaan jonon hännillä sellaisella tyttöjen polkupyörällä, jossa on tupsut stongan päissä ja pikkuinen pinkki kori edessä, eikä edes yhden yhtä pääkalloa missään. Silloin olisi kyllä pirullisen vaikeaa herättää kaipaamaani pelkoa ja kunnioitusta kulmakunnilla, kun kaverini lipuisivat viileän äänekkäästi eteenpäin ja minä puolestani sotkisin vimmatusti pikkupyörälläni perässä. Epäilen ainakin, ettei soittokelloni kohtelias pring pring -ääni saa kylvettyä hyytävää kauhua vihollisteni selkäpiihin.

Taidetta

Minua on viime kuukausina vaivannut joku kummallinen vakava sanomisen tarve. Aina kun olen ryhtynyt kirjoittamaan, on tekstissä ennen pitkää ajauduttu intohimoiseen yritykseen pelastaa koko maailma sillä yhdellä ainoalla tekstillä. Kirjoitukset vaan ovat jostain syystä aina sortuneet pitkiksi, paasaaviksi ja raskaiksi ja niinpä roskakori on niitä lopulta kutsunut. Itsensä vakavasti ottaminen on ollut jykevää laatua, enkä jukoliste sellaista taakkaa olisi omille hartioilleni halunnut sälyttää.

Mutta se peli loppui nyt.

Nyt luvassa on vain taiteellinen kuvainstallaatio, jonka nimi on: Mitä halvattua! - Kit mulkoilemassa asioita.

Ja joskus tilanne on niin dramaattinen, että mulkoiluun on otettava mukaan apujoukkoja.

Jääkiekon riemu

Silloin kun minä elin lapsuutta ja nuoruuttani, olin minä kiinnostunut jääkiekosta enemmän kuin mistään muusta asiasta koko elossani. Lähes kaikki vapaa-aikani kului talvella palloa tai kiekkoa mailalla huitoen muiden kylän kakaroiden kanssa, ja sen jäljelle jääneen ajan minä käytin jääkiekon telkusta ja lehdistä seuraamiseen tai konsoleilla pelaamiseen. En tiemmä ollut mikään monisyinen arvoitusten mies siihen aikaan.

Sitten tultuani täysi-ikäiseksi, olisi voinut luulla jääkiekon seuraamisen muuttuneen vaan entistä hauskemmaksi, siihen kun saattoi nyt sotkea sen aikaiset uudet kiinnostuksen aiheet, alkoholin ja neitojen etäältä ihailun, mutta eipä se niin mennytkään. Minä huomasin oikeastaan heti, etten pitänyt yhtään jääkiekon seuraamisesta julkisissa tiloissa ja vielä vähemmän jäähalleissa. Molemmissa kun tuppasi aina olemaan kansalaisia, jotka kannattivat omaa joukkuettaan todella kiihkeästi. Ja sellaisilla ihmisillä on yllättävän usein taipumusta olla äänekkäitä, kiihkoilevia ja vihamielisiä. Ja jos jotkin, niin kiihkoilevat mölyapinat aiheuttavat minulle näppylöitä. Enkä tiedä sitten, onko tämä ainoastaan vain minun luonteeni ominaispiirre, mutta jos muutoin mukavassa ihmisryhmässä on yksikään sellainen yksipuolinen mesoaja, niin minä alan tiirailla kaikkia ympärillä olevia ihmisiä tuimasti ajatellen: ”Jumalauta, olen ääliöiden saartama”, ja alan surkeasti katua päivää, jolloin päätin ryhtyä sietämään ihmisiä. Yksi ihminen voi siis pilata minulle melkoisen kansanjoukon ja sen vuoksi olenkin nauttinut viime vuosina jääkiekkoni mieluiten ihan yksin bunkkerissani, mutta silloinkin ilman suurempia tunnekuohuja. Jääkiekosta katosi minulla tunne jossain vaiheessa.

Mutta nyt kun olivat nämä SM-liigan finaalit, kävin minä katsomassa ne kaikki lähimmässä baarissa, koska ne eivät minulla kotonani näkyneet. Lisäksi siellä baarissa oli ihan mukava ja tasapuolinen meininki.

Mennessäni sinne baariin katsomaan toissa illan viimeistä finaalia, istahdin minä siellä jonkun miehen viereen vapaalle paikalle. Juuri kun olin istumassa, vilkaisi tämä mies minua ja minulle tuli hänestä sillä samalla hetkellä jotenkin sellainen alistunut ja surullinen vaikutelma. Tiedättehän sen, kuinka joistain ihmisistä oikein huokuu joku energia tai tunnelma; toisista esimerkiksi huomaa heti heidän olevan hauskaa seuraa, kun taas jotkut näkee kaukaa vaarallisiksi ja niin pois päin. Tästä miehestä paistoi läpi jokin kärsimys.

Sitten hetken päästä, kun se mies nousi ylös käydäkseen jossain, huomasin hänen toisen kätensä olevan proteesi ja kovasti ontuvasta kävelystä päätellen hänen toisessa jalassaankin oli varmasti jotain vammoja. En tiedä, johtuiko miehen alistunut olemus noista vammoista, mutta luulen ainakin niiden olleen miehelle arkoja paikkoja, koska esimerkiksi sitä proteesikättään hän piilotteli koko ajan takin ja hanskan sisällä. Lienee sanomattakin selvää, että minulle tuli vähän surullinen olo hänen puolestaan.

Mutta sitten se ottelu alkoi ja Ässät teki heti yhden maalin. Syrjäsilmällä näin jotain liikettä ja kun katsoin mieheen, tuuletti hän tyytyväisenä. Silloin minä lopetin hänen murheiden pohdiskelun ja aloin seurata peliä. Ottelu oli minusta jännittävä, ja mitä huomasin viereisestä penkistä, jännitti tämä toinenkin kaveri sitä. Aina kun Ässillä oli jotain tekeillä, heilui se viereinen penkki ja kuului huokailua.

Sitten lopulta, kun summeri soitti pelin päättyneeksi ja Ässät Suomen mestariksi, vilkaisin minä sitä vieruskaveriani ja voi pyhät pyssyt, miten onnellinen hymy sillä miehellä olikaan kasvoillaan. Kun hän siinä tuuletti ja hymyili ympärillään olleille ihmisille, ei hänen olemuksessaan näkynyt mitään alistuneisuutta tai surua. Hän näytti hyvin, hyvin onnelliselta ja täysin erilaiselta kuin silloin alussa. Sillä hetkellä se ottelu sai silmissäni uuden merkityksen. Se alkoi tuntua enemmältä kuin pelkältä minulle tuntemattomien miesten pelailulta.

Mutta tuskin minusta vieläkään mitään pelistudiofania kehkeytyi. Epäilen tämän olleen vain se poikkeus, joka vahvistaa säännön, eli taidan pitää välini jääkiekon baareissa tai halleissa katseluun jatkossakin viileän etäisinä.

Kaksi vuotta kahnauksia ja takaa-ajoja

Toisinaan on päiviä, kun haluttaisi vaan ryömiä farkun lahkeeseen ja mulkoilla sieltä elämää tuimasti ja purra sitä sen pyrkiessä liian lähelle.

Mutta tänään ei ole sellainen päivä. Tänään on juhlapäivä. Tänään Kit täyttää kaksi vuotta.

Tänään tanssitaan.

Ja otetaan vastaan hyvin ansaittua juhlivan kansan palvontaa heille kuuluvalla riehakkuudella.

You've been trumped, motherfucker!

Tämmöisissä blogeissa on usein tapana esittää haasteita ja kilpailuja. Tässä tulee omani.

Jos pystytte tämän dokumentin katsottuanne vilpittömästi huokaamaan: ”tuo Donald Trump se vasta onkin sympaattinen herrasmies”, niin minä lupaan tarjota teille palkinnoksi lounaan itseni seurassa jossain ravintolassa. Mutta aion kyllä sitten myös halveksua teitä ja mielipiteitänne koko ruokailun ajan. Yrittäkää siinä sitten nauttia illallisestanne, kun minä istun vastapäätä ja mulkoilen teitä alta kulmain, samalla oikeen etsimällä etsien paikkoja pilkata:

”Ooh, katsokaa kuinka tämä tampio käyttää haarukkaa oikealla ja veistä vasemmalla kädellä kuin mikäkin barbaari!"

"Ja nyt se pyyhki suupielensä serviettiin kuin olisimme Ranskassa, voi la-di-daa."

"MITÄ, oikeenko piti sanoa tarjoilijalle kiitos? Voi jeesus, mikä pösilö oletkaan!"

Luonnollisesti myös aikuismainen Trumpin rakastajaksi kutsuminen ja teidän välisen suukottelukohtauksen imitoiminen toistuvasti kuuluisi samaan palkintoon.

Löysin tuon Vedätys Skotlannissa (You've been trumped) -dokumentin viime torstai-iltana Yle Femiltä, kun sattumalta aloin sitä katsoa ja jäin koukkuun. Dokumentti kertoo pienen Skotlantilaisrannikkokylän asukkaiden yrityksistä vastustaa kaikkivaltiassyndroomassa piehtaroivan suuruudenhullun aikomuksia rakentaa kylän paikalle loistelias golflomakohde. Rytäkässä asukkaat joutuvat kokemaan vähättelyä, uhkailua, valehtelua, alhaisia tempauksia ja lopulta meno oli luontoa yhtä vimmaisesti tuhoavaa kuin Taru sormusten herrasta -elokuvien muutamissa kohtauksissa. Tämä dokumentti oli ainakin minusta todella vangitseva, mutta jätti lopulta aika lohduttoman olon.

No mutta voi voi, nyt minä taisin tehdä alustuksesta varovaisen puolueellisen. Olen pahoillani.

Mutta oli miten oli; jos teillä vaan on puolitoista tuntia aikaa, niin katsokaa ihmeessä tuo dokumentti puhtain mielin ja havitelkaa mahtipalkintoa.

Erityismaininnan haluaisin vielä antaa elokuvalle Sigur Rosin musiikin käytöstä. Se sopii minusta lyömättömästi tämmöiseen aiheeseen ja kuvastoon.

Neroja. Neroja kaikkialla

Muutama vuosi sitten luin jostain lehdestä Kajaanilaisesta yrityksestä, jossa oli saatu suuressa nerokkuuskohtauksessa idea yhdistää rannekello ja puhelin niin, että rannekellossa olisivat olleet sekä viisarit että puhelointiominaisuudet molemmat samassa, tyylikkäässä paketissa.

Usein hyvistä keksinnöistä sanotaan, että niitä ei tajuttu kaivata ennen kuin ne tulivat keksityiksi, mutta tämä nyt kyllä oli sellainen tempaus keksijän taholta, ettei sitä kaipaa kukaan edes keksimisen jälkeen. Ja mikä parasta koko keksinnössä, oli tätä laitetta päätetty alkaa myydä kansalaisille kutsumanimellä rannukka.

Se on minusta niin tolvana nimi, että se on jo hupaisaa. Ja vielä hauskemmaksi se sana muuttuu, kun sitä toistelee nopeasti monta kertaa peräkkäin: rannukka, rannukka, rannukka, rannukka, rannukka, rannuk...

Njoo. Usein minulta kysytään, että eikö koskaan ole kirjoittaessa ideat vähissä.

Ei ole, ei koskaan.

Ninjutsu

Ylen aamu-tv:ssä haastateltiin muutama päivä sitten suomalaista ninjaa. Siis ihan sellaista oikeaa salaperäisesti mustiin pukeutunutta ja heittotähtiä alati paiskovaa hemmoa. Ja minä kun luulin heikäläisten olevan vain samanlaisia taruhahmoja kuin kääpiöiden tai haikaroiden. Kaikkea sitä oppii.

No, oli satuhahmo tai ei, kertoi se ninjamiekkonen siinä haastattelussa olevansa jo muistaakseni seitsemän danin mustavyö omassa lajissaan. Samaan hengenvetoon hän kertoi niistä vyökokeista sen, että viidennen danin mustavyökokeessa oppilaan on tarkoitus mennä istumaan tatamille silmät suljettuina ja odottaa, kun kouluttaja voi hetkenä minä hyvänsä ilmestyä selän taakse ja yrittää kumauttaa oppilasta bambukepillä. Vyökokeen läpäisee, jos oppilas osaa ylimaallista tietoisuuttaan hyväksi käyttäen väistää tai torjua lyönnin.

Minua alkoi naurattaa silloin ihan ääneen, kun kuvittelin mielikuvissani kaverini Antero Ka'Plammin osallistuvan tuollaiseen vyökokeeseen (mielestäni ihan luonnerooli hänelle). Näin se kuvitelma menee:

Antero saapuu tatamille. Sinne kävellessään hän uhoaa vaatimattomaan tapaansa ninjakavereilleen: 

”Kuvittelitteko muka yllättävänne minut? No kuvitelkaapa uudestaan! Hah! Minua ei niin vain sumutetakaan, sillä tietoisuuteni on tänään verrattomassa vedossa. Viimeksi minut on yllätetty nuijasodassa, silloinkin vihollisten vaimojen syleilystä. Teillä ei ole tänään mitään mahollisuutta.”

Ja niine puheineen Antero käy istumaan tatamille. Pian myös kouluttaja ilmestyy hiipien hänen taakseen. Hetken aikaa kouluttaja antaa tilanteen rauhoittua, mutta sitten hän jännittää vartalonsa kuin jousen vieden bambukepakon päänsä taakse. Hetkeksi tilanne jähmettyy. Kaikki pidättävät henkeään...

Ja juuri sillä hetkellä, kun bambukepakko viimein räjähtää liikkumaan eteenpäin, leikkaantuukin kuva jo liikenteen seassa kuolemaa halveksuen kiitävään ambulanssiin. Auton sisällä makaa rusikoitu Antero paksu käärö päässään. Hänet on kuin onkin yllätetty.

Tämän jälkeen kamera palaa kuvaamaan autiota tatamia, jossa lojuvat vääntyneet silmälasit ja katkennut bambukeppi. Kameramies lähtee kuvaten kävelemään kohti ninjojen taukotupaa (mielikuvissani käytetään dokumenttimaista käsivarakuvausta) ja kun hän aukaisee kahvihuoneen huoneen, paljastuu se olevan täynnä nauravia ninjoja. Kun nauru on loppumassa, huudahtaa joku vielä anteron ääntä ja eleitä muka matkien:”ei minua voi yllättää. KRÄNKS”, ja naurun remakka räjähtää jälleen. Joltain ninjalta lentää tämän seurauksesta suusta pala pullapitkoa. Joku vilkaisee kameraa hämillisesti.

Tenavat

Joku oli ilmoittanut tämän minun päiväkirjani blogilista.fi -sivustolle. Kiitos hälle siitä. Itse en edes tiennyt sellaisia sivuja olevan olemassakaan ja vaikka olisin, niin en olisi häveliäisyyttäni viitsinyt moisia ilmoituksia ryhtyä sinne tekemään. Huomasin kuitenkin asian, kun niiltä sivuilta tuli yhtenä päivänä muutama vierailu näille sivuille, mutta arvatenkin vierailijat tajusivat tehneensä kaamean virheen – yhtäkkiä he huomasivat olevansa kotibileissä, joissa soitettiin ainoastaan Tauskia ja paikalla oli vain vittumaisia limanuljaskoja - ja niinpä he vetäytyivät takaisin huomaamattomasti moonwalkilla tai savupommin turvin.

Mutta rientäkäämme seuraavaan aiheeseen, koska olen kiireinen mies.

Tenavat-sarjakuva on sellainen sarjakuva, josta muistan pitäneeni jo lapsena, ja jota luen mielelläni edelleenkin. Vaikka yleensä pidänkin sellaista mustasta ja vähän purevasta huumorista, niin Tenavia lukiessani mieleni täyttyy kaikenmoisesta lämpöisestä kuten mansikoista, kissanpojista ja panssarivaunuista. Semmoinen tuntuu mukavalta paikassa, jossa sydämeni pitäisi olla.

Äskettäin kuitenkin tajusin, että minähän jumalauta plagioin sumeilematta koko elämässäni Tenavia. Minä itse olen kuin Jaska Jokunen, mutta kirjoittaessani kuvittelen olevani kuin Ressu. Katsokaapa vaikka:

Tapaturma- ja henkivakuutus

Kävin eilen vakuutusyhtiössä keskustelemassa ja tarkistuttamassa vakuutusasiani. Koti- ja autovakuutuksissani ei ollut paljoa muokattavaa, mutta sitten rouva huomasi, ettei minulla ollut tapaturma- eikä henkivakuutusta. Silloin hän alkoi suu vaahdoten kertomaan minulle niiden hyödyistä. Mutta yhtä asiaa hän ei tiennyt... Hän oli juuri aloittanut monologin, jota ei kuunnellut kukaan.

Sillä pöydän toisella puolella ei istunutkaan nyt mies, jolla oli kaipuu saada lupauksia siitä, että purjehdus elämän iltaruskoon olisi tapahtuva tyynessä säässä. Ehei, pieni meuhkaava kultaseni, ehei! Penkillä istui nimittäin mies, jolle vaara on vain hurja, mutta vapaa rakastajatar ja turvattomuus yhteinen lapsemme. Tämän kaltaiselle pelottomalle merikarhulle elo on täynnä tutkimattomia erämaita, seikkailuja ja paikkoja, joissa tapaturmavakuutus olisi vain menoa hidastava ankkuri, eikä sellaista voinut nyt ottaa, sillä kaukaiset satamat jo odottivat. Katsos rouva, haukan täytyy nyt lentää, meren vaahdota ja minun, Agnus ”kaaos” McOnkamoisen, olla hankkiutumassa vielä kirjoittamattomiin seikkailuihin, sillä huomista ei vakuudenkaan kanssa ole luvattu.

Tuohon tapaan minä ajattelin rouvan esityksen ajan. Legendaarisesti kolmannessa persoonamuodossa tietenkin, sillä jokainen itseään kunnioittava sankari aina tekee niin.

Mutta valitettavasti olen myös mies, jolla on vaikeuksia sanoa ”ei kiitos” intoilijalle suoraan kasvotusten ja senpä vuoksi varasimmekin uuden ajan vakuutuskeskusteluille kolmen viikon päähän. Lupasin miettiväni asiaa. Ja jos arvata täytyy, niin luultavasti tulen silloin ulos vakuutusyhtiön rakennuksesta itku kurkussa uusia tapaturmavakuutuspapereita kantaen.

Piru vieköön!