Mio zapatos es muy caliente!

Minä kävin muutama viikko sitten veljeni ja hänen puolisonsa luona tutustumassa heille muuttaneeseen pikkuhenkilöön. Nimeään tämä vaitelias tyyppi ei ollut vielä viikkojenkaan jälkeen suostunut kenellekään kertomaan, joten häntä oli alettu muitta mutkitta kutsua ituseksi. Itunen oli - ja epäilen kyllä hänen olevan vieläkin - mainio tyyppi. Kun hän siellä pötkötteli rauhallisesti vanhempiensa tai minun sylissäni, kävi yllättäen niin, että minun biologinen kelloni alkoi metelöidä. Huomasin kaipaavani kovasti sellaista perheellisen elämää. Ja näin jälkikäteenkin asiaa ajateltuna tuntuu, että olen kaivannut sellaista jo ainakin pari vuotta.

Mutta ei se reissu minussa pelkästään isällisiä tunteita herättänyt, vaan tapahtui siellä myös jotain suurta ja mullistavaakin.

Veljeni nähkääs tarjosi minulle parin kenkiä ihan ilmaiseksi. (In your face, kenkäkauppiaat. Minun rahoillani ette vähään aikaan pröystäile!)

Olavi väitti näiden tarjottujen kenkien olevan hänelle liian pienet ja sen vuoksi täysin käyttämättömät ja turhat. Minä tietysti luottavaisena ihmisenä häntä uskoin. Minulle kengät puolestaan tuntuivat olevan sopivat ja sen vuoksi otinkin ne lähtiessä mukaani.

Eilen sitten kokeilin ensimmäistä kertaa niitä kenkiä niin, että kävelin niillä oikeasti jossain. Sen reissun jälkeen minun päässäni pyöri vain yksi ajatus: ”VOI HYVÄ JUMALA! MITÄ MINÄ OLEN TEHNYT ANSAITAKSENI TÄLLAISEN KOSTON?”

Ne kengät olivat aivan kaameat kävellä. Jo viidenkymmenen metrin kävelyn jälkeen meininki oli jalkaterissäni kuin siellä olisi ollut käynnissä pienet Espanjan inkvisitiot. Ilman täytti kidutettujen varpaiden lohduton parku. Kun sitten yritin vain selviytyä elävänä - olin jo kovin huonossa kunnossa - tältä itkujen polulta takaisin kotiini, pohdiskelin tosissani, että näin huonoja kenkiä ei varmasti valmista kukaan vahingossa, vaan tällaisten jalkaterien keskiaikaisten kidutuslaitteiden suunnitteluun on vaadittu ihan erityisen saastainen mieli ja roimasti yritystä. Joku on aivan selvästi päättänyt kostaa ihmiskunnalle kokemansa vääryydet vittumaisten kenkien muodossa.

Onneksi kuitenkin selvisin ja nuo kengät aion polttaa roviolla, vaikka tuskinpa ne edes palavat. Ovat arvatenkin tuhoutumattomat ja palautuvat aina mystisesti takaisin piinaamaan minua poloista.

Mutta koska aloitin tekstin omaa isällisyyttäni korostavaan pohdintaa, haluan sen myös päättää sellaiseen. Haluaisiko joku lainata minulle vauvaansa? Tahtoisin huvittaa itseäni hieman tällaisella kuvan mukaisella huumorilla.

Kas noin, eiköhän nyt ole kiistattomasti todistettu kyvykkyyteni isäksi.