Taulumaakari

Minulla oli tänään pomon kanssa kahdenkeskinen kehityskeskustelu. Se sujui ihan kivasti. Aluksi työpanostani yritykselle ylistettiin lähes kyynelsilmin ja osaani noin kanssaihmisenä ylipäänsä tunnuttiin pitävän korkeassa arvossa. En tahdo nyt leuhkia, mutta siellä tuli muun muassa ilmi, että harvoin on yhtä miellyttävää ja rentoa miestä tavattu.

Mutta niin kuin aina, kaikki hyvä loppuu aikanaan. Nytkin kauniit puheet loppuivat siihen, kun pomo pyysi minua vihdoinkin jo tukkimaan turpani ja kuuntelemaan mitä hänellä on sanottavanaan.

Ei vaan, hyvin se meni. Joulun jälkeisestä jatkosopimuksestakin siellä vihjailtiin.

Mutta rientäkäämme seuraavaan aiheeseen.

Katsokaapa mitä sain siskoltani Niinalta viime viikolla.

Minä olen aiemmin suhtautunut maalaustaiteeseen suurella välinpitämättömyydellä, koska huomasin jo varhaisessa vaiheessa nuoruuteni päiviä, ettei piirtäminen ole minun heiniä. Minä en yksinkertaisesti osannut johdattaa edes herra Hiirtä ulos labyrintistä juustopalansa luokse sommitellessani hänen reittejään pienenä pellavapäänä Onkamon yhdistetyssä neuvola-saluunassa. Ja kun neuvolantäti/baarimikko vielä nauroi suoritukselleni, heitin minä kynät syrjään ja tartuin kuudestilaukeavaan ja ammuskelin hivenen. Orastava kuvataiteilijuus oli dramaattisesti katkennut ja vaihtunut eloon lainsuojattomana hevosvarkaana. Mutta olin siinäkin huono; huhujen mukaan minut nähtiin usein liikkuvan kävellen.

Eikä minusta vieläkään suurta taideasiantuntijaa ole kehkeytynyt, mutta en minä sentään enää niin aasi ole, ettenkö älyäisi arvostaa tuollaista minulle maalattua isoa taulua, jossa vielä punatukkainen nainen esiintyy. Maalaus tuo kovasti kodikkuutta tähän paheiden tyyssijaani

Mutta Kit ei lähemmässäkään tarkastelussa arvostanut värien leikkiä.