Veijarinahjuksen paluu

Melkein viisi vuotta sitten minun elämäni muuttui.

Eräänä marraskuisena maanantaiaamuna minun oli määrä mennä silmäleikkaukseen, joka olisi lupausten mukaan korjannut minun toista silmääni jo pitkään riivanneen liialliseen paineen. Korjaamattomana se paine olisi vienyt hiljalleen siitä silmästä näön, mutta vastaavasti leikkauksen jälkeen paineen lupailtiin laskevan alas vailla sen suurempia haittoja. Minä oikein odotin sitä leikkausta.

Mutta se leikkaus epäonnistui. Paineet silmästä kyllä laskivat inhimilliselle tasolle, mutta samalla silmä lopetti liikkumasta normaalisti ja minä aloin nähdä kaiken kahtena. Ja vahinkoa lisäsi vielä se, että se leikattu silmä oli minun ”vahvempi” oikea silmä. Maailma oli leikkauksen jälkeen koko ajan vinossa ja elämä melko kamalaa. En toivoisi sellaista kenellekään.

Onneksi kuitenkin yksi silmälääkäri kuunteli minua eikä vain omia mielipiteitään ja puolentoista vuoden ruikuttamisen ja jankkaamisen jälkeen hän hankki minulle mahdollisuuden päästä korjausleikkaukseen. Siinä leikkauksessa silmäni liikkuvuus saatiin palautettua melkein normaaliksi, mutta samalla paineet taas alkoivat nousta liian korkeiksi, ja sen vuoksi jouduin alkaa käyttää sellaisia silmätippoja, joille olen allerginen. Ja niin paljon kuin minua hävettääkin tämä myöntää, oli turhamaisuus se syy, miksi oloni ei sitten loppujen lopuksi vieläkään paljoa helpottanut. Nämä silmätipat kun tekivät silmäni ja luomeni jatkuvasti punaiseksi ja turvonneeksi, niin se taas sai oloni tuntumaan siltä kuin olisin jokin mustan laguunin hirviö. Se oli omituista; peilistä minua tuijotti ihan normaalin näköinen mies, mutta itsestäni otetuista valokuvista en nähnyt muuta kuin sen turvoksissa olevan silmän. Minusta se silmä näytti vain haavalta naamassa. Voi luoja, miten ne kuvat ahdistivatkaan. Se tunne oli niin voimakas, että sorruin jo vähän välttelemään ihmisiä ja tapahtumia, joissa oli vaara ajautua tuijotteleman asioita. Jotenkin se toisten ihmisten oletettu mielipide alkoi vaikuttaa tekemisiini. Ainoastaan järkevyyteen taipuvainen luonteeni esti minua heittäytymästä aivan syvimpään masennuksen monttuun. Tajusin, etten minä täydellisellä eristäytymisellä voita mitään, vaan minä yritin elää normaalisti, vaikka se tuntuikin toisinaan vaikealta.

Vaikka tämä viisi vuotta ei jatkuvasti ole ollut tuollaista kuvailemaani vitunmoisen kivireen vetämistä – enimmäkseen oloni on ollut aika neutraali - ei se surkea itsesääli ole koskaan vaaninut kovin monen askeleen päässä. Se on kulkenut kuin varjo mukanani, aina putkahtaen jostain esille.

Mutta ei enää viime aikoina niin kovin usein.

Pikkuhiljaa minuun on palannut se tolkku, joka lohduttaa minua noilla itsesäälin hetkillä sanomalla: ”Snif, onpa kamalaa! Muilla ei tiettävästi tuon mittaluokan ongelmia olekaan.” Ja niinpä se, miltä minä näytän tai mitä mieltä ihmiset minusta ovat, on lopettanut kiinnostamasta minua melkein kokonaan. Olen alkanut olla taas oma itseni niin railakkaasti, että se lienee jo rikollista. Kitistä, ja eläimistä ylipäänsä, on ollut sen tunteen saavuttamisessa paljon apua. Kun katsoo Kitin teutaroimista täällä asunnolla, ei voi välttyä ajatukselta, että tuo mölli se ei paljoa murehdi muiden mielipiteistä itsestään. Kit aloittaa kahinan tai tule syliin nukkumaan juuri silloin, kun siltä tuntuu, ja vastalauseet voi uhri esittää vaikka rappukäytävässä. Ja vaikka Kit mellakoikin toisinaan aivan vääriin aikoihin, en siitä silti voi olla pitämättä kovasti.

Toinen asia, joka on aivan viime aikoina auttanut paljon, on tuo vanhaan työpaikkaan palaaminen. Ennen paluutani pohdiskelin vähän etukäteen, että mitenköhän ne mahtavat kohdella minua nyt siellä; että antavatko he olla minun rauhassa ja jättävätkö he tilaa minulle kasvatella rauhassa orastavaa epäsosiaalisuuttani. Epäilin, että näin saattaisi hyvinkin käydä. Epäilin, että olin jo tottunut välttelemään huomiota.

Oi voi. Että sitä saattoikin olla väärässä.

Huomiota minä siellä heti sain, halusin tai en. Oikeastaan kaikki kollegat, joista silloin edelliselläkin kerralla pidin, tulivat ja väänsivät minua henkisestä nenästä, ja jos en olisi alkanut heti pullikoimaan vastaan, vääntäisivät ne siitä varmaan vieläkin, saatanat. Antoivat pirulaiset tietämättään minulle juuri sitä, mitä vielä kaipasinkin; karjahtelemisen riemun. Kun kovaäänisesti joutuu puolustautumaan itseään koskevilta hönöiltä väittämiltä, on kovin vaikea olla apaattinen tai piehtaroida itsesäälissä. Ja siinä huutaessa minä viimeistään tajusin, ettei ne minun ongelmat taida kovin isoja ollakaan, kun kukaan muukaan ei niistä tunnu välittävän yhtään.

Ja nyt kun sitten olen lopettanut sen muiden ihmisten mielipiteiden murehtimisen, on siellä töissä tapahtunut sellainen kummallisuus, että ihmiset tulevat jatkuvasti viettämään lorvinta aikaansa siihen työpisteelleni. Siinä käy kaikkia, miehiä, rouvia ja yllätyskuvia piirteleviä nuoria naisia - he vasta ovatkin kivoja – enkä minä yritä mitenkään erityisemmin miellyttää heitä. Minä vain olen ja silti sitä väkeä ramppaa siinä istuksimassa. Kenties he ovat mieltyneet tähän minun uudelleen löytyneeseen lämminhenkisen veijarinahjuksen olemukseen. (Kohta tietenkin paljastuu, että siinä minun paikalla on vain mukavavimmat penkit ja näkösuoja pomon huoneeseen.) No, oli miten oli, minä ainakin ehdin jo kaivata itseäni.

Tämmösiä tupsahtelee työpöydälleni, kun vähänkään selkäänsä kääntää.