Käänne, jota en kaivannut

Vielä aamulla eloni lipui rauhallisen herttaisesti suvantovaiheessa eteenpäin ja tulevaisuus näytti auvoiselta, mutta enpä arvannutkaan, että mutkan takana oli odottamassa karmea putous.

Minä ja pari kollegaani olimme tänään syömässä lounasta yhdessä pikkuputiikissa, kun näimme ikkunasta pihalla tapahtuvan pienen onnettomuuden, jossa joku tyyppi peruutti toiseen autoon pahki. Siinä rytäkässä ei sinänsä ollut mitään erikoista, eikä autoihinkaan tullut juuri mitään, mutta sitten kun näin sen peruuttaneen tyypin, oli tunne kuin sisimpääni olisi tökätty jääpuikulalla. Se tyyppi oli aivan valtava korsto ja hänestä oikein huokui paskat ja väkivaltaiset juonenkäänteet. Ja minulla oli myös tunne, että olin nähnyt hänet jossain (minulla on erinomainen kasvomuisti). Hetken aikaa sitten mietittyäni minä muistinkin, mistä se naama oli tuttu. Olin kerran lukenut lehtihaastattelun eräästä rikolliseksi arvellusta järjestöstä (en viitsi mainita sitä nimeltä, etteivät liivihemmot tule tänne potkimaan ovia saranapuolelta nurin niskoin. Olivat kalliit ne saranat) ja siihen juttuun tätä miestä järjestön edustajana oli haastateltu. Lehtijutun ilmestymisen jälkeen muuan kaverini kertoi myös tämän tyypin olevan erittäin vaarallisessa maineessa.

No, oli miten oli, sen kolarin jälkeen tämä korsto ei näyttänyt mitenkään erityisemmin ahkeroivan selvittääkseen kenen autoon hän oli törmännyt, mutta ei hän myöskään lähtenyt paikalta renkaat sauhuten, vaan hän vain jäi nojailemaan rauhallisesti autoonsa. Hän kyllä näki, että me näimme sen kolarin ja luultavasti sen vuoksi hän ei muitta mutkitta vain poistunut paikalta. Mutta koko sen vartin ajan, jonka me vielä käytimme syömiseen, pysyi tilanne muuttumattomana; korsto nojaili ja haukotteli, ja uhri pysyi poissa. Tästä me Sherlock Holmesit päättelimme, että se kolaroidun auton omistaja saattoi aivan hyvin olla se meidän ruokapaikan kokki, joka oli ollut koko sen tapahtuman ajan keittiössä. Ja kun sitten olimme syöneet ja tekemässä lähtöä, kutsuimme pitsamaakarin paikalle kysyäksemme, että mahtaako se törmätty auto olla hänen. Ja hänenhän se olikin. Seurasi koko konkkaronkan ulosmarssi.

Siellä ulkona me syöjät arvelimme osamme olleen nyt näytellyn, ja päätimme lähteä takaisin töihin. Se vasta olikin väärä olettamus.

Olimme tulleet syömään kaverin autolla, ja nyt se auto oli sen tuomiopäivän belsebuubin palavien hevosvaunujen vieressä. Kun sitten kävelimme autoamme kohti, mylväisi tämä jalat kasvattanut vuori uhkaavasti samalla elehtien, että mitäs ne marakatit itkee. ”MITÄS NE MARAKATIT IT...” Silloin aika pysähtyi...

Silmät viiruuntuivat...

Sätkä jäi roikkumaan hervotonna suupieleen...

Käsi hamusi revolverin kahvaa...

Henkeä salpasi...

Meksikaanot olivat jo luikahtaneet sisälle...

Kadulla oli vain tappurapallot, me ja lopunaikojen tunnelma.

Oli tullut aika....

….Aika luikahtaa niin helvetin kyytiä pakoon koko tilanteesta. Voin kertoa, että se ei ollut ainakaan meidän autokunnasta kukaan, joka olisi siihen tilanteeseen mieluusti jäänyt heiluttelemaan valkoista haasteen hanskaa pitkin korston lärviä. Ehei, meidän autokunta oli siinä tilanteessa hiljaista, mutta vikkelästi paikalta liukenevaa sorttia. Emme nähdäksemme olleet valmiita tulitaisteluun, kun oli torstai, sovittuja hammaslääkäriaikoja iltapäivällä ja kaikkea.

Mutta kyllä minua ihan oikeasti vielä ahdistaa se tilanne, koska tämä arvatenkin jo dinosaurukset aikoinaan sukupuuttoon syönyt mörökölli näytti ottavan meidän auton rekisteritunnuksen ylös ennen livakkaa poistumistamme. En haluaisi, että kaverini tai minä joutuisimme tuommoisen pikkujupakan takia vaikeuksiin, mutta kun ei tuollaisten arvaamattomien hahmojen logiikasta voi olla varma. Jos meitä kohtasi aivan onneton tuuri ja tyyppi pitää meitä omalla logiikallaan niljakkaina kielikelloina, niin voi hyvinkin olla, että kohta vaikeudet ryntäävät ovesta läpi.