Yllättävä kohtaaminen

Viime viikonloppuna kohtalo melkein puuttui peliin, mutta minä en ollut tavattavissa.

Minulla on Facebookissa yksi kaveri, jonka kanssa olimme yhtaikaa yläasteella ja lukiossa, mutta jonka olen viimeksi nähnyt muistaakseni joskus viime vuosisadan puolella, koska niiden aikojen jälkeen emme ole asuneet lähelläkään toisiamme. (kuulostaa juuri sopivan dramaattiselta ilmaukselta tuo viime vuosisata – kuin olisimme tavanneet nuijasodassa tai ruton runtelemina sairastuvan olkipahnoilla. Ne vasta olivatkin aikoja.)

Tätä kaveria en kuitenkaan ole suuremmin kaipaillut missään vaiheessa, kun emme silloin kouluaikoinakaan mitään erityisen läheisiä kavereita olleet. Minä kyllä arvostin ja pidin hänestä, mutta me olimme kovin erilaisia. Hän oli älykäs ja minä en.

Muutama viikko sitten kuitenkin huomasin tämän kaverin kommentoineen jostain uutisesta oman, eriävän mielipiteensä Facebookissa ja minusta se oli ihan timanttia kommentointien historiassa. Toisin kuin yleensä internetissä on tapana, se mielipide oli ilmaistu älykkäästi, rauhallisesti ja jotenkin kummallisen vaivattoman hauskasti. Ja sellaista vittumaista ironiaa siinä ei ollut vähääkään. Itsekin olin nähnyt sen saman uutisen aiemmin, ja jäänyt sitä sen suuremmin miettimättä niihin uutisen ohjaamiin mielipiteisiin, mutta kaverini kommentin jälkeen käänsin kuitenkin näyttävästi takkini.

Ja siitä lähtien olen ihan erityisesti kiinnittänyt siihen huomiota, että aina kun tämä kaveri ryhtyy jotain kommentoimaan, ovat ne ilmaukset jotenkin mukavan rauhallisia ja älykkäitä. Ne hänen vastineensa ovat aina niin hyvin mietittyjä, ettei itsellä ainakaan ole enää liitua ruveta punkeamaan niitä vastaan, mutta vaikka joku rupeaisikin, saa hän olla eri mieltä ihan kaikessa rauhassa, sillä tämä kaverini ei ryntää paikalle korostelemaan itseään ja haukkumaan muita arveluttaviksi baletin ystäviksi.

Näiden kommenttien innoittamana aloin sitten viime viikolla yhtenä iltana oikein erikseen pohtia, että olisi mukava nähdä tätä kaveria pitkästä aikaa. Arvelin, ettei me ainakaan nyrkkitappelua saataisi kohdatessamme aikaiseksi.

Ja kuinkas sitten kävikään.

Viime lauantaina se kaveri sitten käveli yön kähmyssä metsäpolulla vastaan, kun olin palaamassa Yläkaupungin yö -tapahtuman yhdestä esityksestä. 15 vuoteen en ole miettinyt koko tyyppiä ja sitten kun mietin, kävelee hän parin päivän päästä vastaan. Mieleni voimani voivat olla näemmä pelottavat.

Mutta koska se tilanne tuli niin nopeasti vastaan, että se oli oikeastaan jo ohi ennen kuin edes tajusin, enkä ollut siitä tunnistamisestakaan varma, niin en sitten tehnyt muuta kuin vilkaisin taakseni... ja jatkoin kävelyä siihen alkuperäiseen suuntaan. Itseni ilmaisijan lahjat eivät näemmä ole vastaavasti niinkään pelottavat.

Sen tein myöhemmin, että varmistin facebookissa sen vastaantulijan todella olleen kaverini. En kyllä tajua, että mikä hyöty siitäkin oli. No, tulipahan varmistettua. Mutta ehkäpä tapaamme taas seuraavan kerran 15 vuoden päästä ja silloin aion olla valmis hihkaisemaan.

Yläasteesta tuli vielä mieleen yks tyyppi, jota silloin kutsuin itsekseni maailman surullisimmaksi mieheksi.

Hän oli vuoden tai kaksi vuotta minua vanhempi ja hän oli aina todella surullisen näköinen mies. Hänellä vaan sattui olemaan sellaiset kulmakarvat ja silmät, että hän näytti ilmeensä perusteella olevan joku sarjakuvahahmo, jolle aina käy kehnosti. Minusta hänen lähettyvillään olisikin aina pitänyt lymyillä henkilö pasuunan kanssa, jotta sitten kun tätä surullista miestä olisi joku väistämättä potkaissut pallolla munille tai ukkospilvi kastellut vain hänet, olisi tämä pasuunisti tempaissut ilmoille sellaisen surullisesti laskevan wa-wa-waaaa -tehosteen. Se olisi ollut sellaista tosielämän hauskaa huumoria. Ainakin minä olisin hihitellyt.

Mitäköhän sille miehelle nykyään kuuluu? Tuskinpa hänestä ainakaan mitään huippukirurgia on tullut. Vaikka hän tekisi vain luomileikkauksia, ehtisivät leikattavan omaiset arvatenkin syöksyä omaan miekkaansa nähdessään niin vakavailmeisen kirurgin tulevan ulos leikkaushuoneesta.