Jo riittää tämä tämmöinen isien hillunta

Äitini on julkea punk anarkisti ja vastarintaliikkeen sympatisoija!

Hän kyllä yrittää peittää sen näyttelemällä lämpimän äidillisesti käyttäytyvää mummia, mutta ei hän minua noin vain jymäytäkään. Olen tarkkaillut hänen tekosiaan kuin korppikotka.

Minulla on sellainen periaate, että mikään aate tai asia ei ole niin ihana, etteikö sitä voisi vähän myös vastustella. Olen myös sitä mieltä, että jokaisen sukupolven pitäisi käyttäytyä niin, ettei se edellinen sukupolvi hyväksyisi uuden tekosia mukisematta, vaan puhkeisi tuon tuostakin sydän syrjäisiin huokailuihin ja arveluihin, että tuleekohan siitäkään mitään. Noita periaatteita minä sitten olen ainakin yrittänyt salamyhkäisesti piilottaa näihin teksteihini ja toivonut, että näitä lukemaan erehtyessään vähäverisemmät mummot ja sukulaiset tuiskahtelevat pyörryksissä nutturalleen ja ne löyhempi moraalisemmatkin sukulaiset (heitä on paljon) karjahtelisivat, että johan on saatana temppuilua, ihan tässä saa hävetä, ja sitten he soittaisivat toisille sukulaisilleen niin kiivaita puheluita, että sisään hengittäessä puhuminenkin tulee kyseeseen.

Mutta eipä paheksu minua äitini, ei. Hän tuntuu jukoliste jopa pitävän näistä niin, että usein hän katsoo asiakseen kannustaa minua kirjoittamaan enemmänkin. Tämä tämmöinen peli on kyllä loputtava.

Minun on nyt ilmeisesti rynnättävä kaupungille puvussa ja monokkelissani ja todettava yleväilmeisesti ensimmäiselle ryhmittymälle naisia, että mikäli riettaan persseksin vonkaaminen näin äkkiarvaamatta on väärin, en tahdokaan olla oikeassa, beibit ja palattava kämpille kirjoittamaan tarina jälkiseuraamuksista. Enköhän sellaisilla toimilla saa edes hieman ansaitsemaani hämmennystä ja paheksuntaa aikaan. En tekisi sitä mielelläni, mutta nähdäkseni minut on ajettu tällaiseen tilanteeseen. Olen uhri!

Kas noin, eiköhän tämä ollut riittävän hyvä isänpäivälahja. Hän on arvatenkin erittäin tyytyväinen, etten päättänyt ottaa häntä pääosaan tekstissäni. Mutta odottakoon hän peloissaan äitienpäivää.