Rippileiri

Nostalgiavaroitus! Aion muistella kohta nuoruuttani.

Juttelin lauantaina vanhan tuttuni kanssa ja hän oli viettänyt kesänsä eräänlaisilla rippileireillä. Sen innoittamana aloin muistella omaa rippileiriäni. Vaikka minä muistan lapsuudesta ja nuoruudestani melkein kaiken muistamisen arvoisen, niin yllättäen minä en muista rippileiristä juuri mitään. En muista yhtään, että mitä siellä leirillä muka opiskeltiin tai miksi sellaiseen ylipäänsä nuorukainen pakotettiin, mutta kyllä minä niistä ajoista kuitenkin jotain muistan.

Kuva muuttukoon mustavalkoiseksi ja sumuisaksi, nyt alkoi muistelo.

Sinä päivänä, kun leiri alkoi, olin hyvin peloissani ja ahdistunut. Olin lähdössä ensimmäistä kertaa pois kotoa useammaksi yöksi, enkä olisi sen hetkisten tietojen mukaan olisi välittänyt kokea sitä kokemusta vielä. Tunteet roihuten sitten hyppäsin lähtöä odotellessani vielä viimeisen kerran mopon selkään ja lähdin synkkäilmeisenä ja tukka kypärän sisällä hulmuten kaahaamaan pitkin Onkamon polkuja. Dramaattisuuksissani epäilin näkeväni kaiken nyt viimeistä kertaa. Olin jo tuolloin sellainen nuori kapinallinen light. Ja kuten James Deanin, oli myös minun kohtalokseni lähes koituva tuo uhmakkuus ja rakkaus vauhtiin. Kävi nimittäin niin, että yhdellä polulla vedin ihan täydestä vauhdista turvalleen mopon eturenkaan luiskahtaessa mutalätäkössä. Onneksi minua ei tuohonkaan aikaan tunnettu minään virittäjävelhona, ja koska niveleni ja lihakseni olivat vielä siihen aikaan tehty kuminauhoista ja räästä, niin selvisin kaatumisesta vain likaisilla vaatteilla. Mutta yhtä kaikki, siinä rytäkässä meni siis paskaksi aivan kelvot pyhäverkkarit. Tyylikkyyteni, josta minut nykyisin tunnetaan, oli tuolloin ensimmäistä kertaa vaakalaudalla.

Sitten itse leiristä muistan ainoastaan koronaturnauksen.

Eräälle päivälle oli suunniteltu keventäväksi harrasteeksi turnaus koronassa. Korona on siis sellainen vähän biljardimainen mailapeli, jossa kepukalla lätkitään kiekkoja pusseihin. Muille harmiksi ja itselleni riemuksi olin juuri tärvännyt koko edellisen kevään sen pelin pelaamiseen kaverini luona ja olin kehkeytynyt lajissa jo aika lahjakkaaksi. Niinpä minä reuhasin tieni turnauksen loppuotteluun lähes näytöstyyliin. Ainoan erän taisin hävitä sille kaverille, jota vastaan olin myös keväällä pelannut. Ja kuten hyviin tarinoihin kuuluu, oli loppuottelusta kehkeytyvä legendaarinen hyvän ja pahan välienselvittely, sillä vastaani tuossa kohtaamisessa asettui itse leirin pappi. Taisto olisi oleva tuima. Lean, mean, preaching machine vastaan minä, onkamon ujo lasileuka. Vankeja ei tultaisi ottamaan.

Ja niinhän siinä harmillisesti kävi, ettei myöskään siitä papista ollut minulle mitään vastusta. Mutta en minä sitä hetkeä voiton takia muista. Muistan sen siksi, että voittoni ratkettua alkoi pappi tiuskia minulle. Kun hän siinä äkkäili, mökötti ja paiskoi keppiä, olisi varmasti moni lapsi silloin pelännyt, että kohta jumala lasauttaa hillujaa salamalla tai lähettää tämän kiusaksi taivaalliset sotajoukot, mutta en minä. Ehei! Minä tepastelin tiuskinnan alettua kuin kukko ympäri koronapöytää kädet levällään ja mylvin, että missä jumalasi nyt on saarnamies. Ja kun ilta saapui, ivallinen nauruni kaikui yhä huoneissa.

Jotkut ovat huonoja häviäjiä, minä olin myös huono voittaja.

Itse rippijuhlista sitten muistan sen, kuinka kylänmiesten huumorisiiven edustajat alituiseen onnittelivat minua naimaluvan saamisesta. Jokaiselle näin onnitelleelle minä vastasin muka vaatimatonta ilmettä tavoitellen, että jo oli korkea aikakin.

Mutta ei se ollut. Ei vielä lähellekään. Polleuteni oli vahvasti ennakoitua.

Aika ja elämä ylipäänsä ovat osoittaneet tähän mennessä, että en minä sillä kirkon naimaluvalla ole tehnyt tuon taivaallista, vaan pyrkimykseni sellaisiin touhuihin ovat pääasiassa torpanneet nämä himoitsemani rouvat. Ei ole paljon kirkon tarjoamien naimalupien esiin kaivaminen viimeisenä keinona kehnoa tilannetta paljoa muuttanut. Ovat vain nauraneet, ja poistuneet. Epäilen, että minun lupani tuli tehtaalta rikkinäisenä.