Rakkauden kesä

Sanat: ”Voi kiitos. Olipa kiltisti tehty”, risteilevät enää päässäni, kun makoilen tässä asfaltilla ja harkitsen kuolemista vakavaan nestehukkaan ja lämpöhalvaukseen. Ne lauseet vainoavat nyt minua.

Sanat kuuluivat yhdelle ihastuttavasti hävyttömän näköiselle punatukkaiselle naiselle, jotka hän lausui minulle viekkaasti hymyillen tarjottuani viimeistä puhdasta juomalasia hänelle ruokalan jonossa. ”Noo, mitäpä tuosta. Syön ruokani aina ilman juomista”, vastasin minä hänelle marttyyrimäisin elkein. Mutta minä valehtelin. Voi luoja, miten minä valehtelinkaan. Jo sitä lasia tarjotessani olin kovasti janoissani ja kaipasin vettä, mutta kaipasin yhtä toista asiaa vielä enemmän.

Olin hetki aiemmin päättänyt, että tästä kesästä olisi tuleva minun rakkauden kesäni. Tänä kesänä eivät murhe ja yksinäisyys minuun koskisi, vaan maantie olisi kuuma ja maailma täynnä tutkittavaa. Tänä kesänä yöt olisivat lämpimiä ja huominen vielä jossain kaukana. Tänä kesänä punatukkaisen neitokaisen kuiskuttelisi korvaani hävyttömiä. Tätä kesää muistelisimme hänen kanssaan vanhoina.

Mutta ei. Nyt jumalauta näyttääkin, että aurinko torppasi ne suunnitelmat heti alkuunsa surmaamalla minut, hellämielisen hölmön, kuin kastematosen tähän asfaltille. Näin loppuni ollessa käsillä ja korppikotkien jo liidellessä ylläni kaduttaa vain se, etten koskaan ehtinyt tunnustaa punatukkaiselle naiselle suuria tunteitani. Hän oli eittämättä ihanin nainen, jonka kanssa olen asioinut 10 sekuntia. Mutta yhtäkaikki, se lasin tarjoaminen taisi olla virhe.