Kävin eilen vakuutusyhtiössä keskustelemassa ja
tarkistuttamassa vakuutusasiani. Koti- ja autovakuutuksissani ei
ollut paljoa muokattavaa, mutta sitten rouva huomasi, ettei minulla
ollut tapaturma- eikä henkivakuutusta. Silloin hän alkoi suu
vaahdoten kertomaan minulle niiden hyödyistä. Mutta yhtä asiaa hän
ei tiennyt... Hän oli juuri aloittanut monologin, jota ei kuunnellut
kukaan.
Sillä pöydän toisella puolella ei istunutkaan nyt mies, jolla
oli kaipuu saada lupauksia siitä, että purjehdus elämän
iltaruskoon olisi tapahtuva tyynessä säässä. Ehei, pieni
meuhkaava kultaseni, ehei! Penkillä istui nimittäin mies, jolle vaara on
vain hurja, mutta vapaa rakastajatar ja turvattomuus yhteinen
lapsemme. Tämän kaltaiselle pelottomalle merikarhulle elo on täynnä
tutkimattomia erämaita, seikkailuja ja paikkoja, joissa
tapaturmavakuutus olisi vain menoa hidastava ankkuri, eikä sellaista
voinut nyt ottaa, sillä kaukaiset satamat jo odottivat. Katsos rouva,
haukan täytyy nyt lentää, meren vaahdota ja minun, Agnus ”kaaos”
McOnkamoisen, olla hankkiutumassa vielä kirjoittamattomiin seikkailuihin, sillä
huomista ei vakuudenkaan kanssa ole luvattu.
Tuohon tapaan minä ajattelin rouvan esityksen ajan.
Legendaarisesti kolmannessa persoonamuodossa tietenkin, sillä
jokainen itseään kunnioittava sankari aina tekee niin.
Mutta valitettavasti olen myös mies, jolla on vaikeuksia sanoa
”ei kiitos” intoilijalle suoraan kasvotusten ja senpä vuoksi
varasimmekin uuden ajan vakuutuskeskusteluille kolmen viikon päähän.
Lupasin miettiväni asiaa. Ja jos arvata täytyy, niin luultavasti tulen
silloin ulos vakuutusyhtiön rakennuksesta itku kurkussa uusia
tapaturmavakuutuspapereita kantaen.
Piru vieköön!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti