Eloni on toisinaan kovaa

Tässä hupailussa Kit tulee tekemään vahvan roolisuorituksen näytellessään minua.

Minulla on aina ollut vahva epäilys, että näytän muun maailman silmin mietteliään uljaalta ja muita korkeammalle kivunneelta pelottomalta ja tulevaisuuteen alati tähyilevältä suurmieheltä. Kas tähän tapaan:

Valitettavasti muu maailma taitaa nähdä minut näinkin urhoollisena:

Kirottu olkoon muu maailma, kun ei näe todellista luonnettani koskaan.

Hobitti

Minulla haluttaisi käydä katsomassa tuore Hobitti-elokuva ennen joulua ja Onkamoon lähtöä, mutta en tiedä uskallanko.

Taru sormusten herrasta -elokuviin liittyy niin mukavia muistoja suuruuteni päiviltä, että pelkään niiden katoavan, kun käyn katsomassa Hobitin. Nämä muistot eivät ole mitenkään järkeviä, pelkästään elokuvasarjaan liittyviä, vaan ne ovat yhdistelmä eri tunteista ja hetkistä; tunteista, joita koin lukiessani ensimmäistä kertaa Tarua kirjana, katsoessani ne elokuvina, lapsuuteni jouluaattoista ja yhdestä hämärästä talvi-iltapäivästä, kun lumisadetta katsellessani nukahdin sohvalle Petu koira vierelläni. Tuo jotenkin yhdeksi muistoksi muovaantunut rykelmä on niin voimakas, että toisinaan jonkin heittäessä minut sinne takaisin, sisimpääni oikein vihloo. Ihan kuin jokin sisältäni haluaisi hypätä irti ruumiistani ja palata noihin hetkiin. Niin voimakkaat muistot tuntuvat hyviltä, vaikka ovatkin kovin haikeita.

Silloin kun luin Hobitti-kirjan, tuntui se vain lapsille tarkoitetulta Tarun esiversiolta, josta puuttui kaipaamani synkät lopunaikojen uhkailut sekä vastaavasti kohottavat filosofoinnit. Nyt pelkään, että ne puuttuvat myös elokuvista, mutta täyttääkseen tulevan kolmen elokuvan mitan, on tarinaan lisätty vain tarpeettoman paljon miekkailu- ja mekkalointikohtauksia. Minä en juurikaan pidä sellaisesta, vaan olin Tarussakin enemmän niiden tuimailmeisten uhkakuvien maalailun kannalla. Ja jos elokuva siis osoittautuu vain jumalattoman pitkäksi miekkailuelokuvaksi tai minulle tulee tunne, että nyt elokuvan tekijät vain hamuavat kädet ojossa rikkauksiani, tietää se varmasti myös tuon aiemman kertomani muiston tärväytymistä. En taida olla vielä valmis ottamaan sitä riskiä.

Päivityksistä hienostunein

Taannoin luin jutun miehestä, joka oli tehnyt väitöskirjan siitä, miten komiikkaa voi hyödyntää uutisten maailmassa. Komiikan avulla pystyisi hänen mukaansa poistamaan uutisista sellaisen tärkeilyn, joka estää tavallista kansaa edes ymmärtämästä koko uutista.

Luonnollisestikaan tässä väitöskirjassa ei annettu suoria käytännön kaavoja, miten huumoria lisättäisiin uutisointiin, vaan ohjeet olivat enemmän käsitteellisiä. Mutta minullapa on yksi pomminvarma kaava. Näin se menee:

Jos uutisessa esiintyy Jorma niminen mies, tulisi hänen nimensä kirjoittaa uutisessa aina muotoon sukunimi etunimi, eikä normaaliin etunimi sukunimi muotoon. Näin tehtynä muuttuisi meno heti humoristiseksi, mutta kansa ei kyllä välttämättä enää tietäisi, mistä pirusta nyt ees puhutaan.

Annanpa oikeen esimerkin.

Eilen oli lehdessä otsikko: ”Helena Lindgren vaikenee Jorma Uotisesta”. Minun tehtailemallani kaavalla sama otsikko olisi: ”Helena Lindgren vaikenee Uotisen Jormasta”.

Jumalauta, en voi vieläkään lukea tuota jälkimmäistä otsikkoa kikattelematta häveliäästi.

Njoo, pitänee tiedustella heti ensitilassa toimittajain liitosta, että mistä noudan sitten Pulizerini, jahka se minulle tämän vuoksi vastustamattomasti lankeaa.

Lohduttava kuva II

Tämä kuva sanoo oikeastaan kaiken, mitä tarviikaan sanoa perjantain tapahtumista.

Rise of the machines

Kirottua! Älypuhelimeni heittäytyi täysin älyttömäksi. Monkey sad, uusi lelu went bänks.

Tätä ne Terminator – elokuvat tiesi; koneet tulevat nousemaan ihmiskuntaa vastaan.

Vaikka tuo minun puhelin ei yrittänytkään ampua minua laserilla seulaksi tai talloa kalloani ydinsodan jälkeisissä tunnelmissa, niin silti ei kenkään sovi vähätellä sitä henkistä murhetta, jonka tuon puhelimen jatkuva sammuilu ja jumeilu aiheuttaa. Harkitsen jo muuttoa erämaahan kirves, lapio ja tuimat ennusteet tulevaisuudesta työkaluinani. Kuka lähtee mukaan? Silmälasipäät älkööt vaivautuko! Ja muutama nainen ois myös kiva. Jos pelkästään miehiä ilmoittautuu, niin siinä kävisi kuitenkin niin, että tulevaisuuden retkikunta ryhtyisi vaan muitta mutkitta kaatamaan. Pitkän viikonlopun jälkeen kaikilla jäsenillä olisi tussattu naamalle hassut viikset, vagina ja sanat ”olen homo”. Ihmiskunnan tulevaisuus olisi tällöin perversseissä, joskin humoristisissa käsissä.

Ai niin, eilen sai se minun selkkaus turva-avaimenperän tiimoilta jatkoa. Yritykseltä oli tullut kirje, jossa toivottiin minunlaiseni herrasmiehen olleen erittäin tyytyväinen tuotteeseen, mutta samaan hengenvetoon ilmoitettiin, että mikäli haluisin tyytyväisyyden jatkuvan, olisi parempi kaivaa kuvetta, ja vähän äkkiä sittenkin, mäntti! 15 euroa olisi parempi löytyä pöytään heti, tai avaimeni saattaisivat kadota lopullisesti.

Mutta vaikka ma kuink’ tahtoisin, ei sydämeni voi luottaa yritykseen, joka lupaa toimittaa avaimeni postin avulla takaisin, mutta eivät saa sillä samalla konstilla edes sitä lupailtua avaimenperää tuotua haltuuni.

Avokonttori

Koska tuossa toissa kirjoituksessa arvostelin suomaisten jurottavaa luonteenpiirrettä, niin tänään ajattelin tasapuolisuuden nimissä puolustella sitä. (En tahdo myöskään luonteenpiirteiden suhteen olla rasisti. Kysyttäessä vastustan tasaisesti kaikkia luonteenpiirteitä.)

Mutta asiaan.

Avokonttorit; ai helvata, että ovatkin paska keksintö! Se, joka on tuonut ne suomeen, on arvatenkin ollut joku sellainen yltiösosiaalinen ja verkostoitumista rakastava hönö, jonka mielestä small-talk on ihanan mannereurooppalainen tapa. (Small-talk on minusta myös ihan kaamea ihmiskunnan riivaamiseen tehty väline. Jos joku kaveripiirini ulkopuolinen tulee juttelemaan minulle hilpeän merkityksettömästi niitä näitä, niin tapanani on siirtyä heti luolamies-moodiin, jossa tuijotan hölisijää tuimasti murahdellen ja toivoen: ”oi suuri Manitou, nyt jos koskaan taio käteeni puunuija.” Enkä epäile olevani tunteineni ainoa. Moni sota on varmasti saanut ihan ensimmäisen alkusysäyksensä, kun joku hiljaisuutta kaipaava on joutunut vastoin tahtoaan juttelemaan jatkuvasti säästä. Luullakseni arabikevät on esimerkiksi saanut alkunsa ja nimensä liian monesta yhtä ihmistä kohdanneesta ”huh, jopas on kuuma kevät” huokailusta.

Mutta ne avokonttorit tosiaan, mikähän niissäkin on se hienous tahi hyöty yritykselle? Minusta se on vain häiritsevää, että monta tyyppiä on samassa tilassa ja kaikilla on yhteneväinen mahdollisuus katkoa toistensa keskittymistä aloittamalla juttelun jonkun toisen kanssa ihan milloin vaan, vailla esteitä. Ja esimerkiksi yksityisten puheluiden hoitaminen avokonttorissa on täysin mahdotonta. Varmasti moni kuuntelee tahtomattaankin, kun toinen yrittää puhelimitse vaivihkaa tilata aikaa lääkärille tai vakuuttaa vaimolleen, että rakkaus tätä kohtaan on ikuista sorttia, vaikka autoilu ei tämän välittömiin vahvuuksiin näytä nyt kuuluvankaan.

Minä ainakin voisin vannoa, että olisin, jos en nyt tehokkaampi, niin ainakin mukavampi kollega, jos saisin tehdä töitäni vähän enemmän rauhassa. Jos nyt kattohuoneistoa ja näpsäkkää sihteeriä ei tähän hätään minulle rauhan takaamiseksi löydy, niin edes sellainen riittäisi, ettei kokoajan olisi näköyhteys vihollisiin.

Ja kun tässä kuunaan toteutumattomia vaatimuksia alettiin esittää, niin lisätään listaan myös sähköpostin lakkauttaminen työasioiden tiimoilta. En tiettävästi ole saanut sitten 1900-luvun taitteen jälkeen itseäni koskettavaa tärkeää työsähköpostia, vaikka niitä pahimmillaan tulee kymmeniä päivässä. Nykyisin en edes lue sähköposteja. Jos asiaa ei viitsi se hätyyttelijä itse tulla henkilökohtaisesti kertomaan tai edes soittamalla ilmoittaa, ei se asia nähdäkseni ole kovin tärkeä.

Mutta luulenpa, ettei minua voi enää tehokkaaksi työntekijäksi pelastaa tällä alalla mikään. Tämänkin tekstin kirjoitin tässä työnvälttelyn lomassa.

Ja niin minä tipahdin hevoskärryistä.

Eilen oli Ilta-Sanomissa juttu, jossa esiteltiin viime aikoina valtavan suosion saanut nettipäiväkirja. Se sivusto oli suurin piirtein yhtä vanha kuin tämä minun uudempi tuleminen, mutta sillä sivustolla oli käynyt eiliseen mennessä jotain 300 000 kävijää, kun minulla niitä on tähän mennessä vähän yli 500. Blogin nimi oli Njet parkering ja se oli puhtaasti kuvablogi. Kuvien aiheena oli Lappeenrannassa väärin pysäköivät venäläisturistit.

Ja kertauksena: se blogi oli täynänsä kuvia autoista parkkipaikalla... Ja semmoisella viihteellä on jo yli 300 000 kävijää...

Pitäkäämme jälleen lyhyt hiljainen hetki, koska luulen, että tolkku menehtyi minusta eilen

Minä ihan vilpittömästi kuvittelin olevani Jope Ruonansuun ja Kari Tapion lehtolapseen verrattava kansan syvien rivien tulkitsija, mutta tämä tieto asettaa sen luulon kyllä täysin uuteen valoon. Ettäkö ihan parkkeeratut autot oli se, mitä kaivattiin... Enpä kyllä osannu arvata tätä tulevaksi.

Linkit uutiseen ja blogiin.

Kulttuurista ja suvaitsemattomuudesta

Muutama viikko sitten ajauduimme vahingossa Tommin ja Juhan kanssa Ale-pub nimiseen baariin täällä Jyväskylän keskustassa. Se on sellainen karaoken laulantaa ja kaljan juontia suosiva räkälä ihan keskustassa. Se vierailu tuntuu jättäneen minuun syvän jäljen.

Silloin kun me olimme siellä, oli se paikka aika täynnä humaltuneita ja jurottavia keski-ikäisiä tai vanhoja ihmisiä. Tunnelma oli painostavan surullinen. Joku lauloi karaokessa kappaletta, jossa muusikot soittivat värisevää mollia mollin perään ja laulaja kertoi vaimonsa jättäneen tämän, vaikka vaimo oli luvannut ettei koskaan jätä, mutta silti oli saatana jättänyt ja mennyt vielä jonkun toisen syliin. Muistaakseni viimeisessä säkeessä laulaja pohdiskeli, että mahtaako hänellä olla enää voimia nousta tästä. Tätä mahdollisuutta epäiltiin koko bändin, sanoittajan ja laulajan voimin kovasti.

Ja mitäkö siitä sitten seurasi.

Sen jälkeen olen tahtomattani, monesti, pitkään ja pahantuulisesti miettinyt suomalaista kulttuuria.

Ulkomaalaisvastaisten kaunopuheinen siipi käyttää käsittääkseni usein perustetta, etteivät he halua ulkomaalaisia tänne suomeen, koska he kuitenkin tulisivat tahallaan laimentamaan suomalaista kulttuuria. No, jos se suomalainen kulttuuri on sitä, että kannetaan omien ja esi-isien murheiden taakkaa harteilla, puhutaan ainoastaan silloin, kun pään seinään hakkaamisen lomassa murahdetaan sisukkuutta osoittaen ”perkele”, eikä sitä päänhakkaamista lopeteta samaan sisukkuuden henkeen koskaan, vaan jostain syystä ylpeillään sillä ja kaiken tämän seurauksena juodaan ihan helvetisti liikaa viinaa ja sitten ryhdytään oikeen porukalla piehtaroimalla piehtaroimaan itsesäälissä ja lopulta kenties muksitaan heikompaa lähimmäistä tai sävelletään sukupolvia riivaava itkuvirsi, niin siinä kyllä tosiaan pitääkin olla varovainen, ettei tällainen kulttuurinen kultasuoni pääse yhtään laimenemaan. Suomi varmaan pääsisi kätevästi eroon ulkomaanveloistaan, kun se yhtäkkiä ottaisi muun maapallon panttivangiksi uhkaamalla, että elleivät velat häviä, me ryhdymme oikopäätä käyttäytymään kuin ranskalaiset. Eiköhän se olisi ukaasi, joka ajaisi muut maat raivoisaan kolehdin keräykseen ja kenties itse Bono järjestäisi koskettavan hyväntekeväisyyskonsertin asian tiimoilta.

Minusta ainakaan suomalaisille ei tekisi ollenkaan pahaa ottaa asioita vähän kevyemmin ja löysemmin. Tämä elämän ei voi ottaa käsittääkseni kuin kerran ja minusta koko matka menee pilalle, jos joka saatanan asiaa alkaa murehtimaan itsesäälin ja humalan vallassa.

Suvaitsemattomuudesta haluisin myös kirjoittaa vielä, kun kerta sitä jo vähän hivottelin.

Mikäli minä olen oppinut ihmisyydestä yhtään mitään, niin ainakin sen, että suvaitsemattomuus on melkoisen loputon ja uusiutuva luonnonvara. Sen takia minusta onkin ihan helvetillisen typerää ruveta esittelemään jotain ulkomaalais-, homo, nais-, silmälasipäis- tai muita ihmisryhmävastaisia mielipiteitä, koska sitten kun niistä ryhmistä päästäisiin, niin se suvaitsemattomuus vaan siirtyisi johonkin seuraavaan puutteeseen ja ennen pitkää sitä valtaosa huutelijoista itse – kun eivät kuitenkaan ole sitä ihmisrodun kermaa - huomaisi tuijottavansa palavaa viikatetta heiluttavaa valkohuppuista miestä silmästä silmään, eikä se huppupää ole tullut paikalle neuvottelut mielessään.

Mutta turha tässä mulla on itsestänikään mitään pyhimyksen tai Gandhin kuvaa maalata. Samalla tavalla minullakin myös ihmisiä, joita en suvaitse. Ja siinä on muuten sellainen kerho, johon ei ole edes vaikea päästä. Minä en vain sorsi ketään tiettyä ihmisryhmää, vaan sille listalle on mahdollista päässä tasaisesti kaikista ihmisryhmistä. Jos olet vituttava mulkero, PAM, olet listalla. Ja jos vielä kiusaat tahallas heikompias, PAM, olet listan kuningas. Tämä minun kerho on niin valikoimaton kerho, että toisinaan huomaan olevani siellä itsekin.

Maajussille morsian

Miten on mahdollista, että tuossa Maajussille morsian -ohjelmassa naiset muka tappeli tuosta yhdestä maajussista, joka oli ryhdikäs ja jännittävä kuin märkä lapanen. Aina kun satuin ohjelmaa katsomaan, niin se miekkonen vaan huokaili suruisen näköisenä vaimealla äänellä jonkun asian tiimoilta. Minusta se mies oli vaan ihmismuodon ottanut haukotus.

Miksei neidot ole ajautuneet tappelemaan minusta, vaikka olenkin toimiltani yllättävä ja kommunikoin koko ajan karjahtelemalla, koska – jumalauta – kaikkienhan on kuultava nerokkaat sanottavani. Epäilisin oikeen huokuvani sellaista arvaamatonta seksuaalista alkuvoimaa, jonka luulisi houkuttelevan neitoja, mutta eipä siltikään näy käsilaukuillaan toisiaan huitovia akkoja siellä, missä ikinä kuljenkin.

Täytynee kaiketi ilmoittautua seuraavaan Maajussit kauteen, että tilanteeseen tulee muutos.

Valitettavasti minulla ei vaan ole nyt sitä maatilaa. Mutta huoli pois, arvon lukijat, minulla on suunnitelma. Kotini voisi toimia sellaisena maajussin tilana. Vanhempani tietysti asuvat siellä vielä, mutta ratkaisin senkin ongelman jo tykönäni.

Voin jo kuvitella, kuinka se maajussi kuvausryhmä tulisi pihaani ja alkaisi kuvaamaan sellaista romanttista maatilan esittelyvideota, jossa linnut laulaisivat, hevoset tepastelisivat ja koivut viheriöisivät kauniisti - kunnes yhtäkkiä ulko-ovi rävähtäisi selälleen ja vanhempani syöksyisivät ovesta pihalle tukka hulmuten, minä heidän kannoillaan katuharjan vartta heilutellen ja raivoisasti karjuen: ” ALKAKAA HÄIPYÄ SIITÄ, SAATANAT!”

Kun sitten kesken kiivailun huomaisin kuvausryhmän, säpsähtäisin sitä ensin, mutta sitten jo sujuvasti näyttelisin vain rynnänneeni pihalle puhdistamaan sisäänkäyntiä kuvausryhmälle. Huuliltani voitaisiin kuitenkin lukea jupinaa ja kasvoiltani nähdä kiivasta mulkoilua vanhempieni suuntaan.

Tilanne tietysti vielä jatkuisi - vanhempani kun eivät ole periksi antavaa sorttia - kun keskustelisimme juontajan kanssa mukavia kahvin ja pullan ääressä. Vanhempani yrittäisivät sillä väin hiippailla korvat luimussa taloon takaisin, mutta koska minä en ole eilen heinäkuormasta tähän vierähtänyt, niin arvaisin heidän aikeensa aina. Tällöin minä syöksähtelisin taas pihalle mylvimään: ”EIKÖ SE SANA MUKA KUULU! TAKAISIN EI OLE TULEMISTA ENNEN KUIN AKAT TAPPELEE MINUSTA!”

Sitten tuonnempana selittäisin kameralle lapsosen viattomaan sävyyn, että on ollut vähän ongelmia noiden niskuroivien vanhempien kanssa, mutta toiveikkuuttani uskoisin heidän nyt jättäneen meidät rauhaan.

Jumalauta, nyt alkoi tuntua siltä, että minun on pakko osallistua siihen maajussiin. Enhän voi olla niin itsekäs, että riistäisin neidoilta tällaisen kokemuksen. Alankin heti valmistautua kirjevyöryyn.

Kuvia

Koska minulla ei enää tunnu olevan tähdellistä sanottavaa, niin laitetaan sen sijaan kameraan vetelehtimään jääneitä kuvia menneiltä kuukausilta.

(Seuraavien kappaleiden pitäisi olla vasta kuvien jälkeen, mutta tämä päiväkirja-aplikaatio halusi kadottaa ne sieltä. Minut ja tulenarat mielipiteeni halutaan ilmiselvästi vaientaa ja se tarkoittaa sitä, että olen jonkin suuremman jäljillä. Kansainvälinen selkkaus on arvatenkin kohta käsissäni.)

En aina haluaisi valittaa samasta asiasta, mutta voi jumalauta, että tämä bloggerin kuvanliittämisohjelma on kyllä paskin kuunaan. Minä en ainakaan osaa tämän kanssa tehdä enää muuta kuin ristiä käteni ja katse taivaaseen käännettynä toivoa, että järjestyisivätpä kuvat ja ilmestyisivätpä tekstit sillä tavoin kuin varovasti olin etukäteen haaveillut. Olin jo tämänkin viestin aikana aikeissa heittää toivoni menemään ja luovuttaa ainakin kymmenen kertaa.

Niin, ja jos joku haluaa varjostaa minua Instagramissa, niin liikun siellä Onkamoinen nimellä.

Kadunvaltaajia

Hyh helvata, miten ruma auto! Haluaisin itselleni.

Kerroin tämän kuvan aikoihin Kitille, ettei nyt voida mennä Leelon luo painiskelemaan. Kit suhtautui tietoon hillitysti.

Tänään sitten lupasin mennä Leelon luo.

Ensilumi

Kasviksille huutelija

Pikkukissa

Tänään paistoi pitkästä aikaa aurinko

Kyläilyn riemut

Päästin Kitin, tuon ilopillerin karvaisen, Leelon luokse viihtymään pariksi päiväksi.

Ja kuvan perusteella viihtyminen onkin laajamittaista.

Kiivana Julma ja hänen liehittelevä neitonsa

Kuva ja sen teksti on julkea varkaus Niinan Instagramista.

Kaksi hyvin tärkeää asiaa

Paikallislehdessä oli viikoittaisessa terveys osiossa aiheena pakko-oireet. Joku oli kirjoittanut lääkärille tällaisen kysymyksen aiheesta:

”Aina kirkossa istuessani minulle tulee pakonomainen tarve alkaa kiroilla ja huutaa ääneen jeesuksenkristuksenperkelettä. Riivaavatko minua demonit?”

Jumalauta!

Nyt on kyllä kysytty kysymyksistä tärkein. Minä olen pitkään jo miettinyt, että olenkohan ainoa ihminen maailmassa, jolle tulee vastustamaton halu heittäytyä kirkossa aina täysin riettaaksi. En ilmeisestikään ole.

Ja se toinen.

Chisu on tuon oman dokumenttinsa perusteella ilmeiltään ja eleiltään niin välittömän suloinen, että hän varmaankin näyttäisi silmissäni söpöltä jopa mukiloidessaan viatonta kääpiötä.

Lohduttavia kuvia

Marraskuu on kyllä kuukausista ylivoimaisesti paskamaisin, varsinainen Aku Louhimies -elokuva kuukausien keskuudessa. Kaikki on harmaata ja pimeää, vettä sataa jatkuvasti ja tunnelma on tarpeettoman lohduton. Jos jostain vielä putkahtaa Jasper Pääkkönen tähän esittämään isottelevaa pikkunilkkiä, niin aloitan mellakan.

Tulisipa jo lunta ja pakkasta, koska tällaisen alakulon keskellä ensimmäiset lumisateet tai se pakkasen raikkaus tuovat sisälleni sellaisen riemun, että siihen verrattuna esimerkiksi tuoreisiin villasukkiin pukeutuminen alkaa yhtäkkiä tuntua kokemuksena keskiaikaiseen kidutuslaitteeseen joutumiselta. Talvinen sää rauhoittaa minua aivan valtavasti. Mutta koska sitä lunta ei ilmeisesti ole luvassa, niin turvaudun toiseen rauhoittajaan, musiikkiin ja valokuviin.

Minulla on tapana kireyden tai ahdistuksen yllättäessä laittaa jotain rauhallisesti vaeltelevaa musiikkia soimaan ja katsella vähän aikaa tällä sivustolla olevia valokuvia. (Musiikin ja kuvien yhdistäminen on tärkeää, sillä ne lisäävät toistensa vaikutusta) Sivun kuvat ovat niin lämpimiä ja maanläheisiä, että niistä tulee heti ehjempi olo ja usein ihan liikutunkin. Kuvat tuntuvat ainakin minun silmissäni sisältävän jotain sellaista sanomaa, jonka itsekin haluaisin tekemisiini sisällyttää, jos vain mekkaloinniltani osaisin.

Tässä yksi esimerkki kuva sivuilta: 

Sutta kiehtovampaa eläintä ei ole, vaikka tämä ei nyt ehkä oikea susi olekaan.

KABOOM

Haluatteko tietää, mikä on ihan hemmetin rasittava piirre joissakin ihmisissä.

No se, että aletaan äkkiarvaamatta kertomaan jotain tarinaa, vaikkei kukaan ole kysynyt yhtään mitään. (Hoh, varsin nokkela sketsi, ja tuli vielä mieleen tässä kirjoittaessa niin yllättäen, että itse naurahdin.)

Ei vaan, vitsailu sikseen. Päsmäröinti on se alkuperäinen vastaus. Se on sellainen piirre, että se aiheuttaa minulle lähes murhanhimoisia tuntemuksia munuaisten seutuville. Siis se sellainen meno, että kun kysyn joltain jotain, niin joku toinen punkeaa toistuvasti pätemään omilla tiedoillaan siihen samaan tilanteeseen. En tiedä miksi se niin kovasti ärsyttää, mutta niin se vain tekee.

Olen viime aikoina joutunut toistuvasti sellaisen käytöksen uhriksi, ja - ai jumalauta - että minulla haluttaisi niinä hetkinä kaivaa taskustani vanha uskollinen kelmien muilutus nyrkkini ja aloittaa kunnon lopunaikojen valssit. Minä kyllä aikoinaan pyhästi lupasin laittaa tämän joukkotuhoaseen iäksi lepoon pudotettuani teinivuosien riivaajani kertahuitaisulla Sallan alati vaarallisilla jengikujilla - jotkut voimat olivat vain liian suuria ihmisten käsiteltäväksi – mutta nyt näyttää siltä, että nämä toisten kysymyksiin puuttuvat suurrikolliset pakottavat minut kaivamaan sen taas naftaliinista.

Luoja heitä armahtakoon!

Keksin muuten nyt tässä kirjoittaessani lauselman, jonka tulen myöhempinä vuosina arvatenkin Nobelin rauhanpalkintoa pokatessani sillanrakentajamaisten ylevien tunnelmien vallitessa lausumaan. Näin se menee:

”Jos kelmien lyöminen on väärin, niin miksi siitä on tehty niin saakelin kivaa.”

Tuskinpa ainoatakaan kuivaa silmäparia on silloin oleva yleisön joukossa.

Mellakan resepti

Humalainen puli vei viimeiset savulohet nenäni edestä ja minä meinasin saada ihan täysmittaisen raivokohtauksen, sillä jos jotain ruokaa rakastan tarpeettoman paljon, niin se on tuoreeltaan savustettu lohi.

Mutta kesken sen höyrykattilan tuuttauksen aloin ajatella, että mikä perkeleen saul schubak minä kuvittelen olevani, kun olen hamuamassa pulilta hänen viimeisiä savulohiaan, jotta vain itse saisin sitä sitten enemmän. Se oli niin ahdistava ajatus, että taivuin samantien nöyränä kohtalooni jatkaa eloani vailla savulohen riemuja ihan lähitulevaisuudessa.

Mutta en minä silti niin laupiaaksi muuttunut, ettenkö olisi vielä pöydästäni mulkoillut alkoholistia uhkaavasti alta kulmieni tämän nautiskellessa viimeisiä savulohen rippeitä. Hekumoi niillä oikeen, saatana!

Ilmeisesti hyvyyteni on vain ulkoista sorttia.

Rakkaustarinoista kaunein

Pyydän heti aluksi anteeksi sitä, että tässä tarinassa tullaan käyttämään ihan samanlaisia juonenkäänteitä kuin viime aikoina olen käyttänyt muutenkin. En vain mahda sille mitään, että pidän tällaisesta huumorista itse kovasti.

Mutta asiaan.

Tuo viime viikolla julkaisemani sarjakuva oli dokumentaarinen ajankuva sen hetkisestä elämästäni. Olin silloin totta vieköön suuren ihastumisen kynnyksellä.

Kaikki alkoi muutama viikko sitten. 

Oli synkkä ja myrskyinen yö; juuri sellainen yö, jolloin vain rikolliset ja henkipatot olivat uskaltautuneet ulos luolistaan. Pahaenteisyyden saattoi suorastaan tuntea luissaan. Itse en sellaisista enteistä kuitenkaan välittänyt, koska olin keskittynyt hukuttamaan sieluani riivaavat synnit viskin syleilyyn. Siinä minä nojailin synkkäilmeisenä ja mistään välittämättä baaritiskiin, kun yhtäkkiä tiskin takaa ilmestyi eteeni neito kysyen, josko haluaisin lisää kaljaa. Minä vilkaisin häntä ja vastasin kysymykseen jollain itseironisella anekdootilla. Tämä nauratti neitoa, ja se nauru kuulosti paatuneissa korvissani siltä kuin enkelit olisivat lempineet. Naurun loputtua baarimikotar antoi minulle kaljan ja jatkoi juttua samanlaisella synkeydellä. Se oli niin nerokas lisäys, että minä ajauduin puolestani nauramaan ääneen, enkä minä koskaan naura ääneen. Mutta kaikki tämä johti siihen, että minä ajauduin tähän neitoon auttamattomasti rakastumaan. 

Sen jälkeen me juttelimme aina nähdessämme hieman, mutta emme koskaan kovin pitkään, koska hän oli aina töissä, eli tarjoilemassa kaljaa muille lainsuojattomille. Mutta aina hänen tempauksensa ilahduttivat minua kovasti. Minä halusin pyytää häntä ulos ryöstämään pankin kanssani, mutta nähtävästi minusta ei ollut siihen noiden muutaman sekunnin juttutuokioiden aikana. Ja sellainen selkärangaton munattomuus alkoi jo vaivata minua todenteolla. Olin vaipumassa syvään itseinhoon.

Kunnes viime perjantaina neito oli vapaalla viettämässä aikaa kavereidensa kanssa. Tajusin jotenkin sisäisesti, että nyt minun on mentävä juttelemaan tai sitten voin unohtaa koko asian. Ja vaikka paineet olivat ihan helvetilliset, turvauduin taas aluksi vanhaan huonoksi havaittuun taktiikkaani, etäältä ihailuun. Mutta sitten lopulta paineet kävivät liian suuriksi ja niinpä minä pyysin tätä neitoa tulemaan juttelemaan kanssani.

Ja hän saapui hymyillen.

Ja voi jumalauta, kuinka minusta sillä nimenomaisella hetkellä tuntui, kuin olisin seisonut kädet levällään voittajana korkeimman vuoren harjalla vartalo tuuleen nojaten, majesteettisten näkymien ympäröidessä minut. Silmäni aivan kostuivat onnen kyynelistä, kun ajattelin, että nytkö vihdoin huikea voittokulkuni alkaa, ja että tässäkö on alkava kaikkien aikojen kaunein rakkaustarina. Tunsin kuinka kaikki maailman voima ja rauha laskeutui minuun.

Mutta rakkaus sanoi EI.

Heti pöytään päästyään neito kertoi muuttavansa pois kaupungista ja että huomenna olisivat hänen läksiäisensä. Juttelimme sen jälkeen paljon muutakin ja ihastukseni vaan kasvoi, mutta tarinan vuoksi siirryn suoraan siihen kohtaan, kun sitten lähdin pöydästä kotiini allapäin ja lyötynä miehenä. Muutaman askeleen otettuani kuulin kuinka tämä nainen huudahti "ODOTA" perääni. Silloin toivo minussa heräsi taas ja kuvittelin kuinka nainen olisikin spontaaniuden puuskassaan tullut siihen tulokseen, että voisi pyytää minut mukaansa muuttamaan noihin kaukaisiin maihin, ja ettei hän uudelleen mietittyään pystyisikään elämään ilman minua. Kun tarkemmin muistelin, niin se huudahduskin oli täynnä ennakoitua kaipuuta. Niinpä toivo minussa heräsi ja sen siivittämänä minä pyörähdinkin kannoillani takaisin mieli täynnä intoa ja katse täynnä toiveita samalla, kun ääni huonosta innokkuuden peittelystä väristen huudahdin: ”Niin?” Elämäni olisi sittenkin lähtevä lentoon, ajattelin.

”Sitä vaan, että piposi unohtui”, ilmoitti neito ja osoitti pöydällä surullisesti lojuvaa pipoani.

Ja niin nainen ratsasti auringonlaskuun ja minä jäin baaritiskille hukuttamaan muistoni.

Luen vain hyviä kirjoja

Jotkut tuttavani ovat sanoneet minun olevan kuin Nuuskamuikkunen (sain kerran jopa kahvimukin ja kortin muistuttamaan asiasta) ja pariin kertaan minun on sanottu käyttäytyvän kuin Wagner. En osaa sanoa, kummasta vertauksesta pidän enemmän, mutta ainakin lukemiseen suhtaudun samanlaisella ylevyydellä kuin Wagner:

Onnettomuus

Pari kuukautta sitten kerroin Kitin intohimosta kaahailla varomattomasti avaruusvekottimellaan pitkin universumia. Jo silloin oli nähtävissä, että semmoiselle holtittomalle käytökselle tulee joskus surullinen loppu.

No, tänään se sitten tapahtui.

Olin keittiössä tekemässä ruokaa, kun kuulin hirvittävää rytinää. Tullessani olohuoneeseen, minua odotti kaamea näky. Kit oli menettänyt vekottimensa hallinnan ja törmännyt huimaa vauhtia bermudankolmion takaa tulleeseen Pohjantähteen. Seuraukset olivat ilmeisen kohtalokkaat.

Hyvät ystävät! Pitäkäämme lyhyt hiljainen hetki, sillä tänä surullisena päivänä Kitin avaruusseikkailijan ura menehtyi. Näyttää tuo vauhtilaitteiden hallitseminen olevan niin ylitsepääsemättömän vaikeaa, että jatkossa Kit saa luvan kävellä paikasta toiseen. Ei ole vekottimia sen käsiin uskominen

Sarjakuva

Tämä kohta silmäiltävissä oleva lé tarina tuli minulle mieleen tässä muutama päivä sitten, mutta sitä pohtiessani tajusin oikeastaan heti, että se on rytmiltään niin nopea ja lyhyt, etten mitenkään kirjoittamalla pysty säilyttämään sen kiihkeyttä, vaan kerronnan olisi oltava sarjakuvamaista. Siitä taas sitten seurasi omat ongelmansa, koska luultavasti en ole käyttänyt aikaani piirtämiseen yhteensä edes kokonaista tuntia sen jälkeen, kun lähdin lukiosta viisitoista vuotta sitten. Ja siihen maailmanaikaan olin vielä ihan kamala piirtäjä.

Mutta eilen minä sitten tartuin kynään ja piirsin… Ja voi jumalauta, että se oli ajaa minut ennenaikaiseen hautaan. Täysin tyytyväinen en ole lopputulokseen vieläkään, mutta parempaa en välitä enää yrittää.

Sarjakuvan aiheena on ihastuminen ja sen aiheuttamat tunnekuohut uhrilleen tämän ollessa yksikseen.

 

 Kuvat saa muutettua isommaksi klikkaamalla hiirulaista niiden päällä.