Hobitti

Minulla haluttaisi käydä katsomassa tuore Hobitti-elokuva ennen joulua ja Onkamoon lähtöä, mutta en tiedä uskallanko.

Taru sormusten herrasta -elokuviin liittyy niin mukavia muistoja suuruuteni päiviltä, että pelkään niiden katoavan, kun käyn katsomassa Hobitin. Nämä muistot eivät ole mitenkään järkeviä, pelkästään elokuvasarjaan liittyviä, vaan ne ovat yhdistelmä eri tunteista ja hetkistä; tunteista, joita koin lukiessani ensimmäistä kertaa Tarua kirjana, katsoessani ne elokuvina, lapsuuteni jouluaattoista ja yhdestä hämärästä talvi-iltapäivästä, kun lumisadetta katsellessani nukahdin sohvalle Petu koira vierelläni. Tuo jotenkin yhdeksi muistoksi muovaantunut rykelmä on niin voimakas, että toisinaan jonkin heittäessä minut sinne takaisin, sisimpääni oikein vihloo. Ihan kuin jokin sisältäni haluaisi hypätä irti ruumiistani ja palata noihin hetkiin. Niin voimakkaat muistot tuntuvat hyviltä, vaikka ovatkin kovin haikeita.

Silloin kun luin Hobitti-kirjan, tuntui se vain lapsille tarkoitetulta Tarun esiversiolta, josta puuttui kaipaamani synkät lopunaikojen uhkailut sekä vastaavasti kohottavat filosofoinnit. Nyt pelkään, että ne puuttuvat myös elokuvista, mutta täyttääkseen tulevan kolmen elokuvan mitan, on tarinaan lisätty vain tarpeettoman paljon miekkailu- ja mekkalointikohtauksia. Minä en juurikaan pidä sellaisesta, vaan olin Tarussakin enemmän niiden tuimailmeisten uhkakuvien maalailun kannalla. Ja jos elokuva siis osoittautuu vain jumalattoman pitkäksi miekkailuelokuvaksi tai minulle tulee tunne, että nyt elokuvan tekijät vain hamuavat kädet ojossa rikkauksiani, tietää se varmasti myös tuon aiemman kertomani muiston tärväytymistä. En taida olla vielä valmis ottamaan sitä riskiä.