Avokonttori

Koska tuossa toissa kirjoituksessa arvostelin suomaisten jurottavaa luonteenpiirrettä, niin tänään ajattelin tasapuolisuuden nimissä puolustella sitä. (En tahdo myöskään luonteenpiirteiden suhteen olla rasisti. Kysyttäessä vastustan tasaisesti kaikkia luonteenpiirteitä.)

Mutta asiaan.

Avokonttorit; ai helvata, että ovatkin paska keksintö! Se, joka on tuonut ne suomeen, on arvatenkin ollut joku sellainen yltiösosiaalinen ja verkostoitumista rakastava hönö, jonka mielestä small-talk on ihanan mannereurooppalainen tapa. (Small-talk on minusta myös ihan kaamea ihmiskunnan riivaamiseen tehty väline. Jos joku kaveripiirini ulkopuolinen tulee juttelemaan minulle hilpeän merkityksettömästi niitä näitä, niin tapanani on siirtyä heti luolamies-moodiin, jossa tuijotan hölisijää tuimasti murahdellen ja toivoen: ”oi suuri Manitou, nyt jos koskaan taio käteeni puunuija.” Enkä epäile olevani tunteineni ainoa. Moni sota on varmasti saanut ihan ensimmäisen alkusysäyksensä, kun joku hiljaisuutta kaipaava on joutunut vastoin tahtoaan juttelemaan jatkuvasti säästä. Luullakseni arabikevät on esimerkiksi saanut alkunsa ja nimensä liian monesta yhtä ihmistä kohdanneesta ”huh, jopas on kuuma kevät” huokailusta.

Mutta ne avokonttorit tosiaan, mikähän niissäkin on se hienous tahi hyöty yritykselle? Minusta se on vain häiritsevää, että monta tyyppiä on samassa tilassa ja kaikilla on yhteneväinen mahdollisuus katkoa toistensa keskittymistä aloittamalla juttelun jonkun toisen kanssa ihan milloin vaan, vailla esteitä. Ja esimerkiksi yksityisten puheluiden hoitaminen avokonttorissa on täysin mahdotonta. Varmasti moni kuuntelee tahtomattaankin, kun toinen yrittää puhelimitse vaivihkaa tilata aikaa lääkärille tai vakuuttaa vaimolleen, että rakkaus tätä kohtaan on ikuista sorttia, vaikka autoilu ei tämän välittömiin vahvuuksiin näytä nyt kuuluvankaan.

Minä ainakin voisin vannoa, että olisin, jos en nyt tehokkaampi, niin ainakin mukavampi kollega, jos saisin tehdä töitäni vähän enemmän rauhassa. Jos nyt kattohuoneistoa ja näpsäkkää sihteeriä ei tähän hätään minulle rauhan takaamiseksi löydy, niin edes sellainen riittäisi, ettei kokoajan olisi näköyhteys vihollisiin.

Ja kun tässä kuunaan toteutumattomia vaatimuksia alettiin esittää, niin lisätään listaan myös sähköpostin lakkauttaminen työasioiden tiimoilta. En tiettävästi ole saanut sitten 1900-luvun taitteen jälkeen itseäni koskettavaa tärkeää työsähköpostia, vaikka niitä pahimmillaan tulee kymmeniä päivässä. Nykyisin en edes lue sähköposteja. Jos asiaa ei viitsi se hätyyttelijä itse tulla henkilökohtaisesti kertomaan tai edes soittamalla ilmoittaa, ei se asia nähdäkseni ole kovin tärkeä.

Mutta luulenpa, ettei minua voi enää tehokkaaksi työntekijäksi pelastaa tällä alalla mikään. Tämänkin tekstin kirjoitin tässä työnvälttelyn lomassa.