No se, että aletaan äkkiarvaamatta kertomaan jotain tarinaa, vaikkei kukaan ole kysynyt yhtään mitään. (Hoh, varsin nokkela sketsi, ja tuli vielä mieleen tässä kirjoittaessa niin yllättäen, että itse naurahdin.)
Ei vaan, vitsailu sikseen. Päsmäröinti on se alkuperäinen vastaus. Se on sellainen piirre, että se aiheuttaa minulle lähes murhanhimoisia tuntemuksia munuaisten seutuville. Siis se sellainen meno, että kun kysyn joltain jotain, niin joku toinen punkeaa toistuvasti pätemään omilla tiedoillaan siihen samaan tilanteeseen. En tiedä miksi se niin kovasti ärsyttää, mutta niin se vain tekee.
Olen viime aikoina joutunut toistuvasti sellaisen käytöksen uhriksi, ja - ai jumalauta - että minulla haluttaisi niinä hetkinä kaivaa taskustani vanha uskollinen kelmien muilutus nyrkkini ja aloittaa kunnon lopunaikojen valssit. Minä kyllä aikoinaan pyhästi lupasin laittaa tämän joukkotuhoaseen iäksi lepoon pudotettuani teinivuosien riivaajani kertahuitaisulla Sallan alati vaarallisilla jengikujilla - jotkut voimat olivat vain liian suuria ihmisten käsiteltäväksi – mutta nyt näyttää siltä, että nämä toisten kysymyksiin puuttuvat suurrikolliset pakottavat minut kaivamaan sen taas naftaliinista.
Luoja heitä armahtakoon!
Keksin muuten nyt tässä kirjoittaessani lauselman, jonka tulen myöhempinä vuosina arvatenkin Nobelin rauhanpalkintoa pokatessani sillanrakentajamaisten ylevien tunnelmien vallitessa lausumaan. Näin se menee:
”Jos kelmien lyöminen on väärin, niin miksi siitä on tehty niin saakelin kivaa.”Tuskinpa ainoatakaan kuivaa silmäparia on silloin oleva yleisön joukossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti