Rakkaustarinoista kaunein

Pyydän heti aluksi anteeksi sitä, että tässä tarinassa tullaan käyttämään ihan samanlaisia juonenkäänteitä kuin viime aikoina olen käyttänyt muutenkin. En vain mahda sille mitään, että pidän tällaisesta huumorista itse kovasti.

Mutta asiaan.

Tuo viime viikolla julkaisemani sarjakuva oli dokumentaarinen ajankuva sen hetkisestä elämästäni. Olin silloin totta vieköön suuren ihastumisen kynnyksellä.

Kaikki alkoi muutama viikko sitten. 

Oli synkkä ja myrskyinen yö; juuri sellainen yö, jolloin vain rikolliset ja henkipatot olivat uskaltautuneet ulos luolistaan. Pahaenteisyyden saattoi suorastaan tuntea luissaan. Itse en sellaisista enteistä kuitenkaan välittänyt, koska olin keskittynyt hukuttamaan sieluani riivaavat synnit viskin syleilyyn. Siinä minä nojailin synkkäilmeisenä ja mistään välittämättä baaritiskiin, kun yhtäkkiä tiskin takaa ilmestyi eteeni neito kysyen, josko haluaisin lisää kaljaa. Minä vilkaisin häntä ja vastasin kysymykseen jollain itseironisella anekdootilla. Tämä nauratti neitoa, ja se nauru kuulosti paatuneissa korvissani siltä kuin enkelit olisivat lempineet. Naurun loputtua baarimikotar antoi minulle kaljan ja jatkoi juttua samanlaisella synkeydellä. Se oli niin nerokas lisäys, että minä ajauduin puolestani nauramaan ääneen, enkä minä koskaan naura ääneen. Mutta kaikki tämä johti siihen, että minä ajauduin tähän neitoon auttamattomasti rakastumaan. 

Sen jälkeen me juttelimme aina nähdessämme hieman, mutta emme koskaan kovin pitkään, koska hän oli aina töissä, eli tarjoilemassa kaljaa muille lainsuojattomille. Mutta aina hänen tempauksensa ilahduttivat minua kovasti. Minä halusin pyytää häntä ulos ryöstämään pankin kanssani, mutta nähtävästi minusta ei ollut siihen noiden muutaman sekunnin juttutuokioiden aikana. Ja sellainen selkärangaton munattomuus alkoi jo vaivata minua todenteolla. Olin vaipumassa syvään itseinhoon.

Kunnes viime perjantaina neito oli vapaalla viettämässä aikaa kavereidensa kanssa. Tajusin jotenkin sisäisesti, että nyt minun on mentävä juttelemaan tai sitten voin unohtaa koko asian. Ja vaikka paineet olivat ihan helvetilliset, turvauduin taas aluksi vanhaan huonoksi havaittuun taktiikkaani, etäältä ihailuun. Mutta sitten lopulta paineet kävivät liian suuriksi ja niinpä minä pyysin tätä neitoa tulemaan juttelemaan kanssani.

Ja hän saapui hymyillen.

Ja voi jumalauta, kuinka minusta sillä nimenomaisella hetkellä tuntui, kuin olisin seisonut kädet levällään voittajana korkeimman vuoren harjalla vartalo tuuleen nojaten, majesteettisten näkymien ympäröidessä minut. Silmäni aivan kostuivat onnen kyynelistä, kun ajattelin, että nytkö vihdoin huikea voittokulkuni alkaa, ja että tässäkö on alkava kaikkien aikojen kaunein rakkaustarina. Tunsin kuinka kaikki maailman voima ja rauha laskeutui minuun.

Mutta rakkaus sanoi EI.

Heti pöytään päästyään neito kertoi muuttavansa pois kaupungista ja että huomenna olisivat hänen läksiäisensä. Juttelimme sen jälkeen paljon muutakin ja ihastukseni vaan kasvoi, mutta tarinan vuoksi siirryn suoraan siihen kohtaan, kun sitten lähdin pöydästä kotiini allapäin ja lyötynä miehenä. Muutaman askeleen otettuani kuulin kuinka tämä nainen huudahti "ODOTA" perääni. Silloin toivo minussa heräsi taas ja kuvittelin kuinka nainen olisikin spontaaniuden puuskassaan tullut siihen tulokseen, että voisi pyytää minut mukaansa muuttamaan noihin kaukaisiin maihin, ja ettei hän uudelleen mietittyään pystyisikään elämään ilman minua. Kun tarkemmin muistelin, niin se huudahduskin oli täynnä ennakoitua kaipuuta. Niinpä toivo minussa heräsi ja sen siivittämänä minä pyörähdinkin kannoillani takaisin mieli täynnä intoa ja katse täynnä toiveita samalla, kun ääni huonosta innokkuuden peittelystä väristen huudahdin: ”Niin?” Elämäni olisi sittenkin lähtevä lentoon, ajattelin.

”Sitä vaan, että piposi unohtui”, ilmoitti neito ja osoitti pöydällä surullisesti lojuvaa pipoani.

Ja niin nainen ratsasti auringonlaskuun ja minä jäin baaritiskille hukuttamaan muistoni.