Eilen minä kirjoitin tuon muka äkkäilevän tekstin, mutta se
teksti ei kummunnut mistään aidosta tunteesta, vaan valhetta kaikki
oli vainen. Minä olin näet tekstiä kirjoittaessani oikeasti hyvällä
tuulella; oloni oli jopa niin maailmoja syleilevän auvoinen, että
se tv-sketsimieskin aiheutti minussa vain sellaisen hyväntahtoisen
hymähdyksen, jossa toivoin hänelle kaikkea hyvää. Toivoin kyllä
hänen myös tukkivan turpansa, mutta senkin tein niin laupiasmaisen
hyväntahtoisesti, että sädekehän loisto pääni yllä oli lähes
sokaisevaa.
Heräsin nähkääs aamulla uutiseen, joka kertoi veljeni ja
hänen puolisonsa synnyttäneen yön aikana uuden mini-ihmisen,
pojan. Aluksi päivän mittaan se uutinen tuntui minusta vain kivalta
tapahtumalta, mutta sitten illalla, kun näin kuvan tuoreesta äidistä ja
pienokaisesta ja kuvittelin miten onnellisia nämä uudet vanhemmat
ja meidän vanhempamme nyt ovatkaan, niin se uutisen laajuus vasta
alkoi valjeta minulle. Tunnekuohu oli sellainen, että meinasin siltä
istumalta ryhtyä itkeskelemään. Tai no, mitäpä tuota
vähättelemään, ihan oikeasti sitä piti vollottaa silloin
onnesta.
Olen hyvin onnellinen heidän ja vanhempieni puolesta. Niin, ja jonkun henkilön setä minä myös olen nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti