Intiaanit, suksikaa helvettiin täältä

Tein kaamean erheen. Menin kommentoimaan nettikirjoitukseen.

Kaveri jakoi eilen linkin tekstiin, jossa joku, ilmeisesti ihan aikuinen mies, vaati kaikkien aseiden kieltämistä Suomessa. Vaikka se teksti oli logiikaltaan reikäinen kuin siivilä ja muutoinkin jotenkin kuin järkyttyneen lapsen kirjoittama, en voinut antaa asian olla, vaan minun piti käydä ilmoittamassa oma kantani tähän asiaan.

Omasta mielestäni minä kirjoitin metsästyksestä ja ihmisen yhteydestä luontoon niin kauniisti, että arvelin ainoastaan paatuneimman kivisydämen pystyvän lukemaan sen vailla kostuneita silmiä ja kelkan kääntämistä minun kantani puoleen. Loimotin itseni puolustuksellisiin liekkeihin ajattelemalla isääni, muita kylän miehiä ja intiaaneja. (Kuvittelin varsin koskettavissa tunnelmissa metsästämään tottuneiden ihmisten olevan nykymaailmassa kuin intiaaneja tai saamelaisia, joiden elämäntyyliä valkoinen mies ei ymmärtänyt ollenkaan, vaan jyräsi heidät mailtaan väkivalloin hevonvittuun.) Tunnen kyllä myös hyvin rasittavia metsästäjiä, mutta olen sen verran katsonut Matlockia nuoruuteni päivinä, että tiedän, ettei puolustuspuhetta sovi sotkea koko totuudella. Niinpä minä siis kirjoitin, ja odotin sen miekkosen kääntävän luvalla sanoen itsekkään ja kapean mielipiteensä edes loivemmaksi.

Mutta vitut! Ihan normaalina netissä mölyämisenä se keskustelu tuntui kirjoitukseni jälkeenkin jatkuvan. Muuta ei tainnut tapahtua kuin, että minä hermostuin lisää.

Tässä on linkki siihen kirjoitukseen ja kommenteissa heilun Antti nimellä.

Jatkanpa tätä aihetta vielä vähän sivuten, kun kerta aloitin. Olen taas näemmä kiihkoissani.

Minusta on aika kummallista, miten etääntyneitä luonnosta nykyisin jotkut ihmiset ovat, vaikka täällä Suomessa luonto ja metsä ei ole kovin kaukana kaupungeissakaan. Tuntuu, että monelle ainoa kosketus luontoon ja siellä olemiseen on tullut asunnon ikkunasta tiirailemalla tai Disney-elokuvista, jossa kettu ja jänö ovat parhaita ystäviä. Sellaiset ihmiset suhtautuvat sitten luontoon jotenkin sinisilmäisesti ja ylisuojelevasti, koska luonto on se ihana paikka, jossa harvakseltaan tapahtuu millekään eliölle mitään kurjaa, ja joka ei ole julma niin kuin ihminen. Sitten sellaiset ihmiset voivat ryhmittyessään saada aikaan sen, että jotain etäällä olevaa luontoa suojellaan pelkästään oman näkemyksen perusteella niin vimmatusti, että paikallinen ihminen jää sen luonnon ulkopuolelle kyynelehtimään tumput suorina. Minä kyllä kannatan luonnonsuojelua kovastikin, mutta en sillä tavoin, ettei se luonnon kyljessä elävä ihminen voi suojelun jälkeen tehdä siellä enää mitään muuta kuin lähteä pää painoksissa muualle, ehkä kaupunkiin.

En tiedä, onko meno oikeasti nyt tämmöistä, mutta siltä se monesti vähän tuntuu.