Tänään kuuntelin sivusta jotain tyyppiä, joka kaverinsa tavatessaan imitoi ensimmäisessä lauseessaan ensin Putouksen Karim Z. Yskowiczia, sitten sitä Pasilan jännää-miestä ja lopulta, kun hän alkoi puhua omalla äänellään, oli se samalla tavalla kiihkeän lässyttävää kuin siinä yhdessä ruokamainoksessa, jossa se tyyppi soittaa aina hädissään äidilleen. Ja tämä tyyppi puhui myös samalla tavalla loputtomasti. Häntä sivusta kuunnellessani minä mietin vain, että jos tuon kanssa haaksirikkoutuisimme kahdestaan johonkin autiolle saarelle, niin ihan varmasti vetäytyisin heti eri puolelle saarta asumaan, vaitelias lentopalloystäväni vain mukanani. Sinne omaan nurkkaukseen päästyäni alkaisin sitten ensitöikseni, ennen tulen ja asumuksen keksimistä, tehtailemaan kylttejä, joissa lukisi:
Yksityisaluetta! Mee helevettiin!Viestiä korostaakseni koristelisin kyltit vielä hölöttäjän pään muotoja matkivilla pääkallopiirustuksilla.
Näen jo sieluni silmin, kuinka hölöttäjä pyrkisi innoissaan luokseni päästäkseen esittämään minulle jotain juuri muistamaansa tv-sketsiä, mutta törmäisikin matkalla tekemääni kylttiin, ja silloin siinä kyltin äärellä hölöttäjän intoa täynnä oleva ilme valahtaisi hetkessä itkuiseen alahuulen väpätykseen ja alakuloon. Oih, sieluni oikein tanssahtelee kikatellen tuolle ihanalle mielikuvalle.
Mutta niinhän siinä todennäköisesti kävisi, että tämä hölöttäjä hankkiutuisi ulospäin suuntautuneen luonteensa ja parin tulitikkutempun avulla juhlitun ja paijatun jumalan asemaan paikallisen alkuasukasheimon keskuudessa, kun taas minä menehtyisin yksinäisenä ja unohdettuna miehenä luolassani. Alkuasukkaiden kylässä poismenoani surtaisiin yhtä suureellisin menoin kuin aina lentopallonsa kanssa myöhempinä vuosinaan avioituneen kylähullun poismenoa on tapana, eli varsin hillitysti ja vailla kyynelehtiviä neitoja tai voileipäkakkua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti