Pikkuihminen

Eilen minä kirjoitin tuon muka äkkäilevän tekstin, mutta se teksti ei kummunnut mistään aidosta tunteesta, vaan valhetta kaikki oli vainen. Minä olin näet tekstiä kirjoittaessani oikeasti hyvällä tuulella; oloni oli jopa niin maailmoja syleilevän auvoinen, että se tv-sketsimieskin aiheutti minussa vain sellaisen hyväntahtoisen hymähdyksen, jossa toivoin hänelle kaikkea hyvää. Toivoin kyllä hänen myös tukkivan turpansa, mutta senkin tein niin laupiasmaisen hyväntahtoisesti, että sädekehän loisto pääni yllä oli lähes sokaisevaa.

Heräsin nähkääs aamulla uutiseen, joka kertoi veljeni ja hänen puolisonsa synnyttäneen yön aikana uuden mini-ihmisen, pojan. Aluksi päivän mittaan se uutinen tuntui minusta vain kivalta tapahtumalta, mutta sitten illalla, kun näin kuvan tuoreesta äidistä ja pienokaisesta ja kuvittelin miten onnellisia nämä uudet vanhemmat ja meidän vanhempamme nyt ovatkaan, niin se uutisen laajuus vasta alkoi valjeta minulle. Tunnekuohu oli sellainen, että meinasin siltä istumalta ryhtyä itkeskelemään. Tai no, mitäpä tuota vähättelemään, ihan oikeasti sitä piti vollottaa silloin onnesta.

Olen hyvin onnellinen heidän ja vanhempieni puolesta. Niin, ja jonkun henkilön setä minä myös olen nyt.

Haaksirikko

Jos on luonteeltaan vähän epäsosiaalisuuteen ja varautuneisuuteen taipuvainen niin kuin minä sekä pitää vähistä puheista mieluummin kuin liiallisesta jäpätyksestä, niin silloin ensivaikutelma näyttelee hyvin suurta roolia henkilön ollessa pakotettu tutustumaan uusiin ihmisiin. Tai minulle sillä ainakin on suuri merkitys. Olen kaiketi lännen nopein tuomitsija.

Tänään kuuntelin sivusta jotain tyyppiä, joka kaverinsa tavatessaan imitoi ensimmäisessä lauseessaan ensin Putouksen Karim Z. Yskowiczia, sitten sitä Pasilan jännää-miestä ja lopulta, kun hän alkoi puhua omalla äänellään, oli se samalla tavalla kiihkeän lässyttävää kuin siinä yhdessä ruokamainoksessa, jossa se tyyppi soittaa aina hädissään äidilleen. Ja tämä tyyppi puhui myös samalla tavalla loputtomasti. Häntä sivusta kuunnellessani minä mietin vain, että jos tuon kanssa haaksirikkoutuisimme kahdestaan johonkin autiolle saarelle, niin ihan varmasti vetäytyisin heti eri puolelle saarta asumaan, vaitelias lentopalloystäväni vain mukanani. Sinne omaan nurkkaukseen päästyäni alkaisin sitten ensitöikseni, ennen tulen ja asumuksen keksimistä, tehtailemaan kylttejä, joissa lukisi:

Yksityisaluetta! Mee helevettiin!

Viestiä korostaakseni koristelisin kyltit vielä hölöttäjän pään muotoja matkivilla pääkallopiirustuksilla.

Näen jo sieluni silmin, kuinka hölöttäjä pyrkisi innoissaan luokseni päästäkseen esittämään minulle jotain juuri muistamaansa tv-sketsiä, mutta törmäisikin matkalla tekemääni kylttiin, ja silloin siinä kyltin äärellä hölöttäjän intoa täynnä oleva ilme valahtaisi hetkessä itkuiseen alahuulen väpätykseen ja alakuloon. Oih, sieluni oikein tanssahtelee kikatellen tuolle ihanalle mielikuvalle.

Mutta niinhän siinä todennäköisesti kävisi, että tämä hölöttäjä hankkiutuisi ulospäin suuntautuneen luonteensa ja parin tulitikkutempun avulla juhlitun ja paijatun jumalan asemaan paikallisen alkuasukasheimon keskuudessa, kun taas minä menehtyisin yksinäisenä ja unohdettuna miehenä luolassani. Alkuasukkaiden kylässä poismenoani surtaisiin yhtä suureellisin menoin kuin aina lentopallonsa kanssa myöhempinä vuosinaan avioituneen kylähullun poismenoa on tapana, eli varsin hillitysti ja vailla kyynelehtiviä neitoja tai voileipäkakkua.

Buttermilk, tuo vanha kelmi teki sen taas

Haluan näillä näkymin ryhtyä vuohien viljelijäksi.

Buttermilk muistuttaa käytökseltään yhtä toista eläintä, joka mellastaa täällä minun luonani, mutta jonka nimeä en tässä tohdi nyt mainita myöhemmin tapahtuvan koston pelossa.

Sisustus on intohimoni

Tänään silmäilin viikonloppuna tullutta huonekaluketju Vepsäläisen mainoslehtistä ja ainoastaan se, että Niina oli jälleen yön kähmyssä vohkinut autoni, esti minua hyppäämästä siihen ja hurauttamasta karvalakki kiireyttä takaraivolla ilmentäen lähimpään liikkeeseen ostamaan kaikenmoista sangen oleellista asuntooni. Se lehti oli näet pullollaan tavaraa, joka luultavasti tullaan kahakan ja akkain rääkynän saattelemana repimään kari vepsäläisen hyvää tarkoittavista käsistä.

Lepuuttakaapa silmiänne vaikkapa näissä kaunokaisissa, köyhät!

Naulakko 1, hinta 315 euroa

Naulakko 2, hinta 470 euroa

Tuoli, tarjoushinta 1 690 euroa (Kuvan rahin saa kaupan päälle nimelliseen 687 euron hintaan)

Nuo hinnat yhdistettynä tuotteiden ulkonäköön aiheuttivat nyt sen, etten osaa sanoa enää muuta kuin: Luojalle kiitos Vepsäläisestä, sillä se mahdollistaa sisustusharrastuksen myös sisustajien teennäinen snobi -äärisiiven edustajille. Satu keisarin uusista vaatteista putkahti ihan yrittämättä mieleen.

(No niin, enköhän nyt näyttänyt tällä kärkevällä tekstillä sille kansanosalle, jolla on ollut varaa hankkia noita tuotteita. Varmasti harmittaa heitä ja heidän miljooniaan nyt kovasti.)

Intiaanit, suksikaa helvettiin täältä

Tein kaamean erheen. Menin kommentoimaan nettikirjoitukseen.

Kaveri jakoi eilen linkin tekstiin, jossa joku, ilmeisesti ihan aikuinen mies, vaati kaikkien aseiden kieltämistä Suomessa. Vaikka se teksti oli logiikaltaan reikäinen kuin siivilä ja muutoinkin jotenkin kuin järkyttyneen lapsen kirjoittama, en voinut antaa asian olla, vaan minun piti käydä ilmoittamassa oma kantani tähän asiaan.

Omasta mielestäni minä kirjoitin metsästyksestä ja ihmisen yhteydestä luontoon niin kauniisti, että arvelin ainoastaan paatuneimman kivisydämen pystyvän lukemaan sen vailla kostuneita silmiä ja kelkan kääntämistä minun kantani puoleen. Loimotin itseni puolustuksellisiin liekkeihin ajattelemalla isääni, muita kylän miehiä ja intiaaneja. (Kuvittelin varsin koskettavissa tunnelmissa metsästämään tottuneiden ihmisten olevan nykymaailmassa kuin intiaaneja tai saamelaisia, joiden elämäntyyliä valkoinen mies ei ymmärtänyt ollenkaan, vaan jyräsi heidät mailtaan väkivalloin hevonvittuun.) Tunnen kyllä myös hyvin rasittavia metsästäjiä, mutta olen sen verran katsonut Matlockia nuoruuteni päivinä, että tiedän, ettei puolustuspuhetta sovi sotkea koko totuudella. Niinpä minä siis kirjoitin, ja odotin sen miekkosen kääntävän luvalla sanoen itsekkään ja kapean mielipiteensä edes loivemmaksi.

Mutta vitut! Ihan normaalina netissä mölyämisenä se keskustelu tuntui kirjoitukseni jälkeenkin jatkuvan. Muuta ei tainnut tapahtua kuin, että minä hermostuin lisää.

Tässä on linkki siihen kirjoitukseen ja kommenteissa heilun Antti nimellä.

Jatkanpa tätä aihetta vielä vähän sivuten, kun kerta aloitin. Olen taas näemmä kiihkoissani.

Minusta on aika kummallista, miten etääntyneitä luonnosta nykyisin jotkut ihmiset ovat, vaikka täällä Suomessa luonto ja metsä ei ole kovin kaukana kaupungeissakaan. Tuntuu, että monelle ainoa kosketus luontoon ja siellä olemiseen on tullut asunnon ikkunasta tiirailemalla tai Disney-elokuvista, jossa kettu ja jänö ovat parhaita ystäviä. Sellaiset ihmiset suhtautuvat sitten luontoon jotenkin sinisilmäisesti ja ylisuojelevasti, koska luonto on se ihana paikka, jossa harvakseltaan tapahtuu millekään eliölle mitään kurjaa, ja joka ei ole julma niin kuin ihminen. Sitten sellaiset ihmiset voivat ryhmittyessään saada aikaan sen, että jotain etäällä olevaa luontoa suojellaan pelkästään oman näkemyksen perusteella niin vimmatusti, että paikallinen ihminen jää sen luonnon ulkopuolelle kyynelehtimään tumput suorina. Minä kyllä kannatan luonnonsuojelua kovastikin, mutta en sillä tavoin, ettei se luonnon kyljessä elävä ihminen voi suojelun jälkeen tehdä siellä enää mitään muuta kuin lähteä pää painoksissa muualle, ehkä kaupunkiin.

En tiedä, onko meno oikeasti nyt tämmöistä, mutta siltä se monesti vähän tuntuu.

I've seen some crazy shit, man

Olen sitten eilisen nähnyt asioita, jotka haluaisin muuttaa taas näkemättömiksi.

Olin eilen illalla baarissa hoitamassa bisneksiäni, kun yhtäkkiä lähellä edessäni ollut mies otti ja pyörtyi kesken lauseensa. Satuin juuri katsomaan hänen suuntaansa kun se tapahtui, ja se mies tosiaan yhtäkkiä vain mätkähti elottomana maahan kesken juttelun. Ja kun hän kaatui, löi hän vielä bonuksena päänsä lattiaan niin, että siitä alkoi valua aika tavalla verta. En tiedä mikä hälle tuli, mutta siinä lattialla hän makasi tajuttomana henkilökunnan hoidettavana minuutin pari, kunnes virkosi ja käveli portsarin tukemana ambulanssia vastaan.

Kun se miespolo poistui paikalta, jäi hänestä kuitenkin siihen lattialle se verilammikko. Ja ennen kuin kukaan henkilökunnasta ehti paikalle pyyhkimään sitä, hiihti paikalle joku keski-ikäinen elähtänyt rokkari. Kun hän huomasi sen verilammikon, alkoi hän kiertää sitä epäilevästi luimussa kuin koira. Hetken kierrettyään työnsi hän varovasti sormensa sinne vereen. Sen jälkeen hän...

Öhöm, puhdistanpa nyt oikeen kurkkuni, suoristan kravatin ja siirryn seisomaan ylvääseen asentoon, sillä seuraavana kerron eittämättä ihmiskunnan historian hienoimman hetken. Jos hieman sinfoniallista musiikkia vielä saisin.

Se mies... Huoh. Se mies työnsi ne veriset sormet suuhunsa ja alkoi nuolla niitä.

Voi jumalauta! Missä on liekinheitin silloin, kun sitä eniten kaipaa.

Nelosolut ruokakauppoihin, ja äkkiä sittenkin!

On sellainen olo, että Antti-myrsky on taas keräämässä voimiaan.

Tällä viikolla näin yhtenä päivänä uutisissa, kun joku tyyppi ehdotti nelosoluen myynnin vapauttamista tavallisiin kauppoihin, mutta samassa jutussa haastateltu Pekka Puska oli jyrkästi tätä ehdotusta vastaan, ja hän vastaavasti vaati nykyisenkin kaupassa myytävän oluen laimentamista kakkoseksi.

No, minä tulin uutisen jälkeen siihen tulokseen, että nelonen on saatava kauppoihin hetimiten. Ja perusteluni tälle vaatimukselleni ovat luonnollisesti sangen älykkäät ja väkevät. Haluan sitä, koska Pekka Puska ei halua.

Pekka Puska on se kuiva käppänä, joka raijataan aina hautaholvistaan median haastateltavaksi silloin, kun Suomen kansa yrittäisi varovasti tehdä tuttavuutta rasvan, lihan, tupakan, alkoholin tai muun vapaavalintaisen, mutta Pekan mielestä välittömään hulluuteen ja kaaokseen johtavan elintarvikkeen kanssa. Hän on Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) johtaja ja näissä toimissaan hän on nähtävästi päättänyt tuputtaa terveyttä kansalle niin väkisillä ja alentuvasti, että hyvinvointi ampautuu kansan kehosta kohta näyttävästi huisvittuun. Minä en ymmärrä, miten mies, joka ei edes näytä tietävän mitä elämänilo tarkoittaa, ja jonka räväkimpänä tekona voitaneen pitää sitä, kun hän lapsosena eräänä toukokuun aamuna tepasteli leikkikouluunsa kauluspaidan ylin nappi rehvakkaasti avoinna – sille tapaukselle hekotellaan vieläkin Puskan perheen joulupöydässä samalla hokien: voi Pekka Pekka, kaikkea sinä keksitkin – päästetään alvariinsa televisioon laatimaan elämänohjeita, tai oikeastaan sääntöjä, muille ihmisille. Hän haluaa kieltää maailmasta kaiken oikein nautittuna hikisen, äänekkään ja hauskan; ja sallia porkkanat.

Mutta minua hän ei komentele. Ehei!

Sillä minä olen tunnetusti mies, joka on flirttaillut kuoleman kanssa, tanssinut kiihkeää tangoa paholaisen parina ja tuijottanut pohjattomaan pimeyteen ja palannut kertomaan siitä. Ja minä sanon teille: vapauttakaa nelosolut kauppohin! Antakaa juoppojen juoda, sillä tyhmyyttä ei paranneta kielloilla, ja antakaa meidän muiden ihmisten itse valita omat alkoholipitoisuutemme. Tämä maa tarvitsee nyt hieman kaaosta ja karnevaalia siksi, ettei joillakin olisi niin helvetillisesti aikaa pahastua joka kohusta, ja siksi, ettei kansa vain hiljaa nujertuisi säännöillä ja kielloilla ohjaillun elämän alle. Mitä puhtoisempi ”normaalien” ihmisten lintukoto tästä yhteiskunnasta yritetään rakentaa, sitä enemmän ”omituiset” ihmiset alkavat tuntea itsensä siellä ulkopuoliseksi. Ja jos Pekka Puska on se normaali-ihmisen sapluuna, niin siihen jengiin ei kovin moni muu pääsekään.

Jumalauta, olen nyt tässä kirjottaessa lietsonut itseni niin kiihdyksiin, että olen valmis nousemaan barrikadeille ja vaatimaan oikeuksiani omavalintaiseen hölmöilyyn. Kuka lähtee mukaani? Nyt on mahdollisuus vastustaa sortajaa ja näin ollen nousta kuolemattomien legendojen joukkoon ja tulla ikuistetuksi kauniissa kansanlauluissa, joita jälkeläisemme laulavat kyynelsilmin jälkipolvilleen. Tulkoon vaikka kuolo, me taistelemme urhoollisna loppuun asti uskomamme asian puolesta.
.
.
.
Jaa, eikö.. No, oli minulla itselläki vähän nuhainen olo.

Nukkuva kissa

Tiesivät sanoa nukkuvaa kissaa suloiseksi ilmestykseksi. Sellaisen tuijottaminen kuulemma sulattaa paatuneimmankin kelmin sydämen ja poistaa stressin kiristyneestä kehosta. Pieni, hiljaa tuhiseva karvakerä ja jostain sieltä karvan seasta toisinaan vipattavat viikset, korvat ja pikkujalat saavat epäilemään, että liekkö maailmassa koskaan mitään pahaa ollutkaan. Tarkoittanevat silloin jotain tällaista:

 

Valitettavasti Kit ei niin runollisia puheita ole kuullut. Hän nukkuu kuin juoppo kaatuneena uhrin naaman päälle.