Ainoa tolkullinen vastaus

Kävin perjantaina yhdessä työhaastattelussa insinöörismiehen tehtäviin ja siellä minulta kysyttiin syytä hakuuni tähän paikkaan. Minä tutkin ja tutkin sisimpääni hetken, enkä löytänyt sieltä muuta vastausta kuin ”saadakseni rahaa jäätelöön”.

Toisinaan minua vaivaa orastava tunne, että olen väärällä alalla. Nytkin kuunnellessani miehen alustusta työpaikasta, jossa kaivattiin rautaisia ammattilaisia teollisuuden tarpeisiin, minä vaan kuvittelin olevani Tarzan, joka oli tehnyt kaamean virheen saapuessaan kaupunkiin. En minä tätä halunnut. Minä halusin vain palata Onkamon metsiin kirmailemaan lannevaatteisillani ja painimaan karjahdellen banaaneja varastelevien orankien kanssa.

Minä olen pohjimmiltani sen verran fyysinen mies, että nykyisin ajatus pelkästään koneella istumisesta ja virallisten puhumisesta puistattaa. Haluaisin jättää työstä jälkeeni muutakin kuin aimo kasan papereita ja tehdä käsilläni muutakin kuin kopeloida itseä...lukuisia neitoja.

Mutta asiasta toiseen.

Käytin Kitiä eilen Niinan, Leelon ja Kiivan luona, jotta Kit olisi päässyt tutustumaan tähän heillä lymyilleeseen uuteen pikkukissaan. Valitettavasti heille oli hankittu myös uusi lelu, jonka sisällä oli kissanminttua, eikä Kit voinut vastustaa sen kutsua. Kun pikkukisu Kiiva sitten tuli Kitin näköpiiriin, ei Kit juuri välittänytkään tästä, vaan oli sillai ”Excuse me while I kiss the sky”, ja jatkoi pupillit suurina huumepussukkansa kanssa piehtaroimista. Varsinainen kissojen Jimi Hendrix.

Mutta niinkuin aina, huumeet muuttuivat lopulta vapahtajasta orjuuttajaksi, ja silloin pikkukisu sai kölimöykkyä narkomaanilta nurkan takana. Kävi vähän sitä sääliksi.