Eloni on toisinaan kovaa

Tässä hupailussa Kit tulee tekemään vahvan roolisuorituksen näytellessään minua.

Minulla on aina ollut vahva epäilys, että näytän muun maailman silmin mietteliään uljaalta ja muita korkeammalle kivunneelta pelottomalta ja tulevaisuuteen alati tähyilevältä suurmieheltä. Kas tähän tapaan:

Valitettavasti muu maailma taitaa nähdä minut näinkin urhoollisena:

Kirottu olkoon muu maailma, kun ei näe todellista luonnettani koskaan.

Hobitti

Minulla haluttaisi käydä katsomassa tuore Hobitti-elokuva ennen joulua ja Onkamoon lähtöä, mutta en tiedä uskallanko.

Taru sormusten herrasta -elokuviin liittyy niin mukavia muistoja suuruuteni päiviltä, että pelkään niiden katoavan, kun käyn katsomassa Hobitin. Nämä muistot eivät ole mitenkään järkeviä, pelkästään elokuvasarjaan liittyviä, vaan ne ovat yhdistelmä eri tunteista ja hetkistä; tunteista, joita koin lukiessani ensimmäistä kertaa Tarua kirjana, katsoessani ne elokuvina, lapsuuteni jouluaattoista ja yhdestä hämärästä talvi-iltapäivästä, kun lumisadetta katsellessani nukahdin sohvalle Petu koira vierelläni. Tuo jotenkin yhdeksi muistoksi muovaantunut rykelmä on niin voimakas, että toisinaan jonkin heittäessä minut sinne takaisin, sisimpääni oikein vihloo. Ihan kuin jokin sisältäni haluaisi hypätä irti ruumiistani ja palata noihin hetkiin. Niin voimakkaat muistot tuntuvat hyviltä, vaikka ovatkin kovin haikeita.

Silloin kun luin Hobitti-kirjan, tuntui se vain lapsille tarkoitetulta Tarun esiversiolta, josta puuttui kaipaamani synkät lopunaikojen uhkailut sekä vastaavasti kohottavat filosofoinnit. Nyt pelkään, että ne puuttuvat myös elokuvista, mutta täyttääkseen tulevan kolmen elokuvan mitan, on tarinaan lisätty vain tarpeettoman paljon miekkailu- ja mekkalointikohtauksia. Minä en juurikaan pidä sellaisesta, vaan olin Tarussakin enemmän niiden tuimailmeisten uhkakuvien maalailun kannalla. Ja jos elokuva siis osoittautuu vain jumalattoman pitkäksi miekkailuelokuvaksi tai minulle tulee tunne, että nyt elokuvan tekijät vain hamuavat kädet ojossa rikkauksiani, tietää se varmasti myös tuon aiemman kertomani muiston tärväytymistä. En taida olla vielä valmis ottamaan sitä riskiä.

Päivityksistä hienostunein

Taannoin luin jutun miehestä, joka oli tehnyt väitöskirjan siitä, miten komiikkaa voi hyödyntää uutisten maailmassa. Komiikan avulla pystyisi hänen mukaansa poistamaan uutisista sellaisen tärkeilyn, joka estää tavallista kansaa edes ymmärtämästä koko uutista.

Luonnollisestikaan tässä väitöskirjassa ei annettu suoria käytännön kaavoja, miten huumoria lisättäisiin uutisointiin, vaan ohjeet olivat enemmän käsitteellisiä. Mutta minullapa on yksi pomminvarma kaava. Näin se menee:

Jos uutisessa esiintyy Jorma niminen mies, tulisi hänen nimensä kirjoittaa uutisessa aina muotoon sukunimi etunimi, eikä normaaliin etunimi sukunimi muotoon. Näin tehtynä muuttuisi meno heti humoristiseksi, mutta kansa ei kyllä välttämättä enää tietäisi, mistä pirusta nyt ees puhutaan.

Annanpa oikeen esimerkin.

Eilen oli lehdessä otsikko: ”Helena Lindgren vaikenee Jorma Uotisesta”. Minun tehtailemallani kaavalla sama otsikko olisi: ”Helena Lindgren vaikenee Uotisen Jormasta”.

Jumalauta, en voi vieläkään lukea tuota jälkimmäistä otsikkoa kikattelematta häveliäästi.

Njoo, pitänee tiedustella heti ensitilassa toimittajain liitosta, että mistä noudan sitten Pulizerini, jahka se minulle tämän vuoksi vastustamattomasti lankeaa.

Lohduttava kuva II

Tämä kuva sanoo oikeastaan kaiken, mitä tarviikaan sanoa perjantain tapahtumista.

Rise of the machines

Kirottua! Älypuhelimeni heittäytyi täysin älyttömäksi. Monkey sad, uusi lelu went bänks.

Tätä ne Terminator – elokuvat tiesi; koneet tulevat nousemaan ihmiskuntaa vastaan.

Vaikka tuo minun puhelin ei yrittänytkään ampua minua laserilla seulaksi tai talloa kalloani ydinsodan jälkeisissä tunnelmissa, niin silti ei kenkään sovi vähätellä sitä henkistä murhetta, jonka tuon puhelimen jatkuva sammuilu ja jumeilu aiheuttaa. Harkitsen jo muuttoa erämaahan kirves, lapio ja tuimat ennusteet tulevaisuudesta työkaluinani. Kuka lähtee mukaan? Silmälasipäät älkööt vaivautuko! Ja muutama nainen ois myös kiva. Jos pelkästään miehiä ilmoittautuu, niin siinä kävisi kuitenkin niin, että tulevaisuuden retkikunta ryhtyisi vaan muitta mutkitta kaatamaan. Pitkän viikonlopun jälkeen kaikilla jäsenillä olisi tussattu naamalle hassut viikset, vagina ja sanat ”olen homo”. Ihmiskunnan tulevaisuus olisi tällöin perversseissä, joskin humoristisissa käsissä.

Ai niin, eilen sai se minun selkkaus turva-avaimenperän tiimoilta jatkoa. Yritykseltä oli tullut kirje, jossa toivottiin minunlaiseni herrasmiehen olleen erittäin tyytyväinen tuotteeseen, mutta samaan hengenvetoon ilmoitettiin, että mikäli haluisin tyytyväisyyden jatkuvan, olisi parempi kaivaa kuvetta, ja vähän äkkiä sittenkin, mäntti! 15 euroa olisi parempi löytyä pöytään heti, tai avaimeni saattaisivat kadota lopullisesti.

Mutta vaikka ma kuink’ tahtoisin, ei sydämeni voi luottaa yritykseen, joka lupaa toimittaa avaimeni postin avulla takaisin, mutta eivät saa sillä samalla konstilla edes sitä lupailtua avaimenperää tuotua haltuuni.

Avokonttori

Koska tuossa toissa kirjoituksessa arvostelin suomaisten jurottavaa luonteenpiirrettä, niin tänään ajattelin tasapuolisuuden nimissä puolustella sitä. (En tahdo myöskään luonteenpiirteiden suhteen olla rasisti. Kysyttäessä vastustan tasaisesti kaikkia luonteenpiirteitä.)

Mutta asiaan.

Avokonttorit; ai helvata, että ovatkin paska keksintö! Se, joka on tuonut ne suomeen, on arvatenkin ollut joku sellainen yltiösosiaalinen ja verkostoitumista rakastava hönö, jonka mielestä small-talk on ihanan mannereurooppalainen tapa. (Small-talk on minusta myös ihan kaamea ihmiskunnan riivaamiseen tehty väline. Jos joku kaveripiirini ulkopuolinen tulee juttelemaan minulle hilpeän merkityksettömästi niitä näitä, niin tapanani on siirtyä heti luolamies-moodiin, jossa tuijotan hölisijää tuimasti murahdellen ja toivoen: ”oi suuri Manitou, nyt jos koskaan taio käteeni puunuija.” Enkä epäile olevani tunteineni ainoa. Moni sota on varmasti saanut ihan ensimmäisen alkusysäyksensä, kun joku hiljaisuutta kaipaava on joutunut vastoin tahtoaan juttelemaan jatkuvasti säästä. Luullakseni arabikevät on esimerkiksi saanut alkunsa ja nimensä liian monesta yhtä ihmistä kohdanneesta ”huh, jopas on kuuma kevät” huokailusta.

Mutta ne avokonttorit tosiaan, mikähän niissäkin on se hienous tahi hyöty yritykselle? Minusta se on vain häiritsevää, että monta tyyppiä on samassa tilassa ja kaikilla on yhteneväinen mahdollisuus katkoa toistensa keskittymistä aloittamalla juttelun jonkun toisen kanssa ihan milloin vaan, vailla esteitä. Ja esimerkiksi yksityisten puheluiden hoitaminen avokonttorissa on täysin mahdotonta. Varmasti moni kuuntelee tahtomattaankin, kun toinen yrittää puhelimitse vaivihkaa tilata aikaa lääkärille tai vakuuttaa vaimolleen, että rakkaus tätä kohtaan on ikuista sorttia, vaikka autoilu ei tämän välittömiin vahvuuksiin näytä nyt kuuluvankaan.

Minä ainakin voisin vannoa, että olisin, jos en nyt tehokkaampi, niin ainakin mukavampi kollega, jos saisin tehdä töitäni vähän enemmän rauhassa. Jos nyt kattohuoneistoa ja näpsäkkää sihteeriä ei tähän hätään minulle rauhan takaamiseksi löydy, niin edes sellainen riittäisi, ettei kokoajan olisi näköyhteys vihollisiin.

Ja kun tässä kuunaan toteutumattomia vaatimuksia alettiin esittää, niin lisätään listaan myös sähköpostin lakkauttaminen työasioiden tiimoilta. En tiettävästi ole saanut sitten 1900-luvun taitteen jälkeen itseäni koskettavaa tärkeää työsähköpostia, vaikka niitä pahimmillaan tulee kymmeniä päivässä. Nykyisin en edes lue sähköposteja. Jos asiaa ei viitsi se hätyyttelijä itse tulla henkilökohtaisesti kertomaan tai edes soittamalla ilmoittaa, ei se asia nähdäkseni ole kovin tärkeä.

Mutta luulenpa, ettei minua voi enää tehokkaaksi työntekijäksi pelastaa tällä alalla mikään. Tämänkin tekstin kirjoitin tässä työnvälttelyn lomassa.

Ja niin minä tipahdin hevoskärryistä.

Eilen oli Ilta-Sanomissa juttu, jossa esiteltiin viime aikoina valtavan suosion saanut nettipäiväkirja. Se sivusto oli suurin piirtein yhtä vanha kuin tämä minun uudempi tuleminen, mutta sillä sivustolla oli käynyt eiliseen mennessä jotain 300 000 kävijää, kun minulla niitä on tähän mennessä vähän yli 500. Blogin nimi oli Njet parkering ja se oli puhtaasti kuvablogi. Kuvien aiheena oli Lappeenrannassa väärin pysäköivät venäläisturistit.

Ja kertauksena: se blogi oli täynänsä kuvia autoista parkkipaikalla... Ja semmoisella viihteellä on jo yli 300 000 kävijää...

Pitäkäämme jälleen lyhyt hiljainen hetki, koska luulen, että tolkku menehtyi minusta eilen

Minä ihan vilpittömästi kuvittelin olevani Jope Ruonansuun ja Kari Tapion lehtolapseen verrattava kansan syvien rivien tulkitsija, mutta tämä tieto asettaa sen luulon kyllä täysin uuteen valoon. Ettäkö ihan parkkeeratut autot oli se, mitä kaivattiin... Enpä kyllä osannu arvata tätä tulevaksi.

Linkit uutiseen ja blogiin.

Kulttuurista ja suvaitsemattomuudesta

Muutama viikko sitten ajauduimme vahingossa Tommin ja Juhan kanssa Ale-pub nimiseen baariin täällä Jyväskylän keskustassa. Se on sellainen karaoken laulantaa ja kaljan juontia suosiva räkälä ihan keskustassa. Se vierailu tuntuu jättäneen minuun syvän jäljen.

Silloin kun me olimme siellä, oli se paikka aika täynnä humaltuneita ja jurottavia keski-ikäisiä tai vanhoja ihmisiä. Tunnelma oli painostavan surullinen. Joku lauloi karaokessa kappaletta, jossa muusikot soittivat värisevää mollia mollin perään ja laulaja kertoi vaimonsa jättäneen tämän, vaikka vaimo oli luvannut ettei koskaan jätä, mutta silti oli saatana jättänyt ja mennyt vielä jonkun toisen syliin. Muistaakseni viimeisessä säkeessä laulaja pohdiskeli, että mahtaako hänellä olla enää voimia nousta tästä. Tätä mahdollisuutta epäiltiin koko bändin, sanoittajan ja laulajan voimin kovasti.

Ja mitäkö siitä sitten seurasi.

Sen jälkeen olen tahtomattani, monesti, pitkään ja pahantuulisesti miettinyt suomalaista kulttuuria.

Ulkomaalaisvastaisten kaunopuheinen siipi käyttää käsittääkseni usein perustetta, etteivät he halua ulkomaalaisia tänne suomeen, koska he kuitenkin tulisivat tahallaan laimentamaan suomalaista kulttuuria. No, jos se suomalainen kulttuuri on sitä, että kannetaan omien ja esi-isien murheiden taakkaa harteilla, puhutaan ainoastaan silloin, kun pään seinään hakkaamisen lomassa murahdetaan sisukkuutta osoittaen ”perkele”, eikä sitä päänhakkaamista lopeteta samaan sisukkuuden henkeen koskaan, vaan jostain syystä ylpeillään sillä ja kaiken tämän seurauksena juodaan ihan helvetisti liikaa viinaa ja sitten ryhdytään oikeen porukalla piehtaroimalla piehtaroimaan itsesäälissä ja lopulta kenties muksitaan heikompaa lähimmäistä tai sävelletään sukupolvia riivaava itkuvirsi, niin siinä kyllä tosiaan pitääkin olla varovainen, ettei tällainen kulttuurinen kultasuoni pääse yhtään laimenemaan. Suomi varmaan pääsisi kätevästi eroon ulkomaanveloistaan, kun se yhtäkkiä ottaisi muun maapallon panttivangiksi uhkaamalla, että elleivät velat häviä, me ryhdymme oikopäätä käyttäytymään kuin ranskalaiset. Eiköhän se olisi ukaasi, joka ajaisi muut maat raivoisaan kolehdin keräykseen ja kenties itse Bono järjestäisi koskettavan hyväntekeväisyyskonsertin asian tiimoilta.

Minusta ainakaan suomalaisille ei tekisi ollenkaan pahaa ottaa asioita vähän kevyemmin ja löysemmin. Tämä elämän ei voi ottaa käsittääkseni kuin kerran ja minusta koko matka menee pilalle, jos joka saatanan asiaa alkaa murehtimaan itsesäälin ja humalan vallassa.

Suvaitsemattomuudesta haluisin myös kirjoittaa vielä, kun kerta sitä jo vähän hivottelin.

Mikäli minä olen oppinut ihmisyydestä yhtään mitään, niin ainakin sen, että suvaitsemattomuus on melkoisen loputon ja uusiutuva luonnonvara. Sen takia minusta onkin ihan helvetillisen typerää ruveta esittelemään jotain ulkomaalais-, homo, nais-, silmälasipäis- tai muita ihmisryhmävastaisia mielipiteitä, koska sitten kun niistä ryhmistä päästäisiin, niin se suvaitsemattomuus vaan siirtyisi johonkin seuraavaan puutteeseen ja ennen pitkää sitä valtaosa huutelijoista itse – kun eivät kuitenkaan ole sitä ihmisrodun kermaa - huomaisi tuijottavansa palavaa viikatetta heiluttavaa valkohuppuista miestä silmästä silmään, eikä se huppupää ole tullut paikalle neuvottelut mielessään.

Mutta turha tässä mulla on itsestänikään mitään pyhimyksen tai Gandhin kuvaa maalata. Samalla tavalla minullakin myös ihmisiä, joita en suvaitse. Ja siinä on muuten sellainen kerho, johon ei ole edes vaikea päästä. Minä en vain sorsi ketään tiettyä ihmisryhmää, vaan sille listalle on mahdollista päässä tasaisesti kaikista ihmisryhmistä. Jos olet vituttava mulkero, PAM, olet listalla. Ja jos vielä kiusaat tahallas heikompias, PAM, olet listan kuningas. Tämä minun kerho on niin valikoimaton kerho, että toisinaan huomaan olevani siellä itsekin.

Maajussille morsian

Miten on mahdollista, että tuossa Maajussille morsian -ohjelmassa naiset muka tappeli tuosta yhdestä maajussista, joka oli ryhdikäs ja jännittävä kuin märkä lapanen. Aina kun satuin ohjelmaa katsomaan, niin se miekkonen vaan huokaili suruisen näköisenä vaimealla äänellä jonkun asian tiimoilta. Minusta se mies oli vaan ihmismuodon ottanut haukotus.

Miksei neidot ole ajautuneet tappelemaan minusta, vaikka olenkin toimiltani yllättävä ja kommunikoin koko ajan karjahtelemalla, koska – jumalauta – kaikkienhan on kuultava nerokkaat sanottavani. Epäilisin oikeen huokuvani sellaista arvaamatonta seksuaalista alkuvoimaa, jonka luulisi houkuttelevan neitoja, mutta eipä siltikään näy käsilaukuillaan toisiaan huitovia akkoja siellä, missä ikinä kuljenkin.

Täytynee kaiketi ilmoittautua seuraavaan Maajussit kauteen, että tilanteeseen tulee muutos.

Valitettavasti minulla ei vaan ole nyt sitä maatilaa. Mutta huoli pois, arvon lukijat, minulla on suunnitelma. Kotini voisi toimia sellaisena maajussin tilana. Vanhempani tietysti asuvat siellä vielä, mutta ratkaisin senkin ongelman jo tykönäni.

Voin jo kuvitella, kuinka se maajussi kuvausryhmä tulisi pihaani ja alkaisi kuvaamaan sellaista romanttista maatilan esittelyvideota, jossa linnut laulaisivat, hevoset tepastelisivat ja koivut viheriöisivät kauniisti - kunnes yhtäkkiä ulko-ovi rävähtäisi selälleen ja vanhempani syöksyisivät ovesta pihalle tukka hulmuten, minä heidän kannoillaan katuharjan vartta heilutellen ja raivoisasti karjuen: ” ALKAKAA HÄIPYÄ SIITÄ, SAATANAT!”

Kun sitten kesken kiivailun huomaisin kuvausryhmän, säpsähtäisin sitä ensin, mutta sitten jo sujuvasti näyttelisin vain rynnänneeni pihalle puhdistamaan sisäänkäyntiä kuvausryhmälle. Huuliltani voitaisiin kuitenkin lukea jupinaa ja kasvoiltani nähdä kiivasta mulkoilua vanhempieni suuntaan.

Tilanne tietysti vielä jatkuisi - vanhempani kun eivät ole periksi antavaa sorttia - kun keskustelisimme juontajan kanssa mukavia kahvin ja pullan ääressä. Vanhempani yrittäisivät sillä väin hiippailla korvat luimussa taloon takaisin, mutta koska minä en ole eilen heinäkuormasta tähän vierähtänyt, niin arvaisin heidän aikeensa aina. Tällöin minä syöksähtelisin taas pihalle mylvimään: ”EIKÖ SE SANA MUKA KUULU! TAKAISIN EI OLE TULEMISTA ENNEN KUIN AKAT TAPPELEE MINUSTA!”

Sitten tuonnempana selittäisin kameralle lapsosen viattomaan sävyyn, että on ollut vähän ongelmia noiden niskuroivien vanhempien kanssa, mutta toiveikkuuttani uskoisin heidän nyt jättäneen meidät rauhaan.

Jumalauta, nyt alkoi tuntua siltä, että minun on pakko osallistua siihen maajussiin. Enhän voi olla niin itsekäs, että riistäisin neidoilta tällaisen kokemuksen. Alankin heti valmistautua kirjevyöryyn.