Hermostuttaa hivenen.

Minä olen kokeillut joogaa, syvää meditaatiota, pimeiden voimien manausta, pituushyppyä ja lopulta kevyttä pohdiskelua vessanpöntöllä, mutta mikään noista ei ole auttanut suuressa ongelmassani.

Minä en voi jumalauta vieläkään käsittää miksi joku kokee tarvetta vastustaa tasa-arvoista avioliittolakia.

En minä nyt mitään kuukauden pyhimys -titteliä ja sen mukana tulevaa kovin loisteliasta sädekehää ole itselleni ylevillä aatoksilla havittelemassa, vaan minä en vain ymmärrä, miten jotakuta muka liikuttaa, kenen kanssa joku toinen tahtoo mennä naimisiin. Ainakin minulla on runsaasti sen mittaluokan ongelmia itsellänikin, ettei minulla yksinkertaisesti ole aikaa pohdiskella, kenen kanssa vaikka naapurini tahtoo arkensa ja juhlansa jakaa. Esimerkkinä näistä mittavista ongelmista voitaneen mainita vaikka se, kuinka eilen illalla jätin aivan kelpo sukat hyvin järjestelmälliseen tapaani tv-tason alle odottamaan aamua, mutta nyt toista sukkaa ei jumalauta löydy mistään. Jos vastustaisin homojen avioliittoa, niin yksisukkaisena joutuisin sen nyt tekemään nyt kuin mikäkin hönö.

Antakaapa sittenkin se sädekehä tänne, on minulla toinenkin syy puolustaa sitä tasa-arvoista avioliittolakia. Se on jo ylevämpää sorttia.

Minä en luonnollisestikaan voi tietää, minkälaista on elää homona nykypäivän Suomessa, mutta koska melkein koko aikuisikänäni en ole erityisemmin tuntenut kuuluvani mihinkään ryhmään, vaan joka paikassa olen jostain itsellenikin tuntemattomasta syystä painiskellut ulkopuolisuudentunteen kanssa, niin tajuan, miten kurja tunne se toisinaan on eikä sellaista pitäisi tahallaan toiselle ihmiselle aiheuttaa. Niinpä se on ajatuksena aika lohduton, että muutama homofobinen mäntti saa sitten omalla pikkuruisella mielipiteellään annettua sellaisen vaikutelman, että suuren ryhmän elämäntyyli ja tapa rakastaa on jotenkin väärin ja yhteiskunnan ulkopuolella pidettävä vitsaus. Ja niin kauan kuin sellaiset mulkerot saavat omalla jarruttelullaan pidettyä yhteiskunnan jäykkänä ja suvaitsemattomana, eikä ollenkaan rentona ja riemukkaana, tulen minäkin luultavasti tuntemaan oloni ulkopuoliseksi. Jumalauta, minä kaipaisin jo pikkuhiljaa vähemmän sääntöjä ja enemmän torvimusiikkia ja bakkanaaleja.

Hämärän rajamailla

Tänään oli nuiva päivä töissä. Toisen osaston pikkutirehtööri oli saanut minulta mitään kysymättä päähänsä, että minä voisin tuurata kesällä paria heidän työntekijäänsä heidän ollessa kesälomillaan, mutta minun pomo totesi suunnitelman kuultuaan, että ei onnistu, ei ehi. Ja minä olin hänen kanssaan samaa mieltä.

Mutta tyrehtyikö se aihe siihen. No eipä tyrehtynyt.

Siitä piti vielä keskustella. Ja ihmeellisintä oli, että sitä keskustelua pitivät yllä kaksi tavallista, minun tasoista mokua, jotka nyt vaan onnekkaasti sattuvat olemaan niin kaikkitietäviä ja rakastuneita omiin ääniinsä, että mielipide on kerrottava, vaikka sitä ei taatusti kukaan ole kysynyt.

Mistäköhän sekin muuten johtuu, että semmoisilla kaikkitietäjillä on yleensä aina niin saatanan rasittava ääni. Kaiken läpi leikkaava nasaali vonkuna alkaa heti, kun joku erehtyy olemaan ihmisrotua heidän lähettyvillään. Ja MINÄ-sanaa toistellaan myös runsaasti. Miksei heillä koskaan voisi olla sellainen syvän hunajainen ja lempeä ääni kuten Tapio Rautavaaralla tai Suvi Teräsniskalla. Heitä kuuntelisin, vaikka he kertoisivat mielipiteekseen kuuttien mukiloinnin kannatuksen. Mutta ei, jänisräikiltä kuulostavat saatanat ihan tahallaan.

Oli miten oli. Se äänekkäiden hönöjen vatvominen johti siihen pisteeseen, että se minun pomo ja toinen vähän isompi jehu kävivät keskustelemassa asiasta keskenään. Minä en muuten ollut puhunut koko aamuna aiheesta mitään. Lopulta ne pomot tulivat minun luo ja kysyivät, että kummassa minä haluaisin olla. Minä vastasin silmäätekeville omaan maailmoja syleilevään tyyliini:

- Enpä sanottavammin kummassakaan.

Ja se ilmeisesti mursi jotain jännitteitä välillämme, sillä voih, kuinka me kaikki kohta jo nauroimmekin lämpöisesti kommellukselle kuin amerikkalaisen perhekomedian loppukohtauksessa. Voi meitä veijareita, ajattelimme.

Sitten naurun tyrehdyttyä sain potkut.

Tämmöisinä päivinä keksisin parempaakin tekemistä, ja siitä päästäänkin muistelmiini.

Tästä taitaa olla jo pari, kolme vuotta aikaa, kun eräänä päivänä mietiskelin tässä asunnolla ollessani, että jos saisin vapaasti valita ammattini, niin ryhtyisin veneenveistäjä-puusepäksi. Minusta se tuntui silloin ammateista parhaalta. Kuvittelin kuinka minulla olisi hirsitalon kupeessa oma verstas, jossa olisin ympäröinyt itseni puun tuoksulla ja lämpimillä puuesineillä. Verstaalla tallustelisi raukea kissa. Toisinaan kylänmiehet keskeyttäisivät työskentelyni, jolloin istahtaisimme kertomaan toisillemme kaskuja ja karjahtelisimme naurun remakan keskeltä o'helvettiä tuon tuostakin. Olisimme kuin isoja rasavilejä, joita vaimot joutuvat kaitsemaan. Toisinaan, kun ei huvittaisi tehdä hienostorouville tekopenik... anteeksi, pöytiä, lähtisin pihalle heittelemään pesäpalloa vaimoni ja siperian huskyjeni kanssa tai kävisin ajelemassa krossipyörällä tai moottorikelkalla. Luonto olisi lähellä, se kuuluisi ja näkyisi. Rahaa ei ehkä olisi paljoa, mutta se ei olisi tärkeää. Tärkeintä olisi, että minä saisin tehdä omassa rauhassa itse suunnittelemiani vaihtelevia esineitä ihmisille ja ihmiset pitäisivät niistä. Se olisi varmasti antoisaa.

Sellaista minä kuvittelin osakseni.

Ja kun olin silloin päässyt kuvitelmissani loppuun, lähdin minä heti sen jälkeen käymään kävelykadulla. Kävelykadulle päästyäni näin heti siinä kadun alussa ihmisvilinässä seisoskelevan sellaisen vähän omituisen näköisen kaljupään. Hän tuijotti minua. Silloin sisälläni pyörähti sellainen voi perkele, taas joku tuntematon haluaa minulta jotain -tunne. Olen ilmeisesti, isosta koostani huolimatta, aika lempeän näköinen, kun aina kaikki pölvästit, kylähullut ja yltiösosiaaliset haluavat antautua juttusille kanssani. Ja asiaahan tälläkin oli. Hänen kohdalleen päästyäni hän kysyi minulta:

- Mitäs teille sinne puuseppäpiireihin kuuluu?

- MITÄ, huudahdin! En tietenkään tahtonut äkkiarvaamatta ryhtyä karjumaan tuntemattomalle miespololle, mutta yllättävä kysymys sotki äänensäätelykykyni. Volat olivat täysillä

- Niin, että mitäs teille puuseppäpiireihin, hän toisti.

- Mistä sinä niin päättelit, että minä olisin puuseppä, kysyin hyvin hämmentyneenä.

- En tiedä, sinä vain näytit puusepältä, hän vastasi.

Minua pyörrytti hieman. Miehen kysymys tuntui niin oudolta yhteensattumalta, ihan kuin olisin ollut jossain valtavassa piilokamerapilassa. Apina oli juuri pudottanut symbaalinsa pääni sisällä. Se vaan tuijotti tyhjyyteen. Lopulta kuitenkin tokenin ja selvisi, että mies eleli Intiassa munkkina ja oli palannut kotimaahansa jakamaan gurujen kirjoittamia kirjoja. Minullekin hän tahtoi antaa kirjan, johon tietysti suostuin, kun alku oli ollut niin näkemyksellinen ja syväluotaava. Sitten hän pyysi minulta 5 euroa siitä kirjasta. Siihen en tietystikään suostunut, sillä rajansa se on näkemyksellisyydelläkin.

Kosto äitienpäivänä

Viime isänpäivänä minä tein yhden lupauksen, ja nyt on lunastuksen aika.

Ollessani vielä tulisieluinen pikkujulli, oli se pomminvarma asia ruokapöydässä, että jos lautasellani oli jokin ruoka-aine, jota en halunnut syödä, oli juuri se sama aines isäni suuri ruokalajin suosikki. Ja silloin se tuntui vielä siltä, että mitä omituisempi se aines oli, niin sitä varmemmin isä sitä lautaseltani hamusi. Kas tähän tapaan:

- Mitä! Etkö sinä meinaa järsiä tuota hirven sääriluuta?

- E.

- Hölmö. Sehän se parasta on. Otanko minä sen?

- Senku viet.

Ja niinpä hän nappasi sääriluun lautaseltani ja kirmasi korvat onnesta luimussa järsimään sitä olohuoneen matolle. Siellä hän sitten oikein vingahteli ja ulvoi onnesta tuoretta aarretta järsiessään. Ja aina jo noin vartin päästä hän makoili siellä ketarat ojossa selällään ja kuorsasi tyytyväisenä. Näki pullea massu täynnä arvatenkin unta siitä luusta. Se vasta olikin luu luiden joukossa. Myöhemmin hän heräsi, ja käski minun tai Ollin keittämään kahvia. Ei tehnyt luu hänestä halutonta komentelemaan.

Muita isäni erikoisia suosikkeja tuohon aikaan olivat paistetun kalan nahka, kanan nahka, rasvainen makkaramunakas, hirvenpääkeitto ja käristys, jossa oli läskin paloja. Minä en pitänyt noista mistään. Tai no, makkaramunakkaasta pidin, mutta siitä tuli aina huono olo.

Mutta niin kuin aina, maailma on muuttuvainen, beibit!

Nyt minusta tuntuu, että olen muuttunut isäkseni. Jos nykyään esimerkiksi lihakeitossa on luupaloja, joissa on luuydintä, en sääli sitä henkipattoa yhtään, joka erehtyy tulemaan minun ja näiden luuydinten väliin. Puhkeaa silloin kung-fu ja valtava lätinä! Ja paistetun kalan nahan läheisyydessä tempaisen jokaista sitä hamuavaa haarukalla käsille. Olen tottunut jakamaan vähistäni, mutta pohja se on kuulkaas minunkin säkissäni.

Niin että hyvää äitienpäivää piti sanomani.

Luonto on kyllä mainio keksintö.

Viime viikkoina, kun on ollut näitä vapaapäiviä, olen aina aikaisin aamulla herättyäni käynyt melkein heti kävelemässä läheisellä Tourujoella. Siellä on minusta kiva käyskennellä tähän aikaan vuodesta, koska siellä on niin kauheasti metelöiviä lintuja. Kuulostaa ihan orastavalta kesältä.

Eilen siellä oli myös toimintaa.

Yhdessä kohtaa pysähdyin katselemaan, kuinka kolme sorsaa seisoi aivan siinä joen rantatörmällä, parin metrin päässä minusta, puhdistellen itseään. Yksi niistä sorsista oli valkoinen. Yhtäkkiä suuren kuusen takaa syöksyi uhkaavasti tumma lintu. Aluksi säpsähdin, että nyt sieltä tuli joku haukka mukiloimaan yhden sorsista. Mutta ei, se olikin vain varis. Mutta oli miten oli, syöksymällä se sieltä kuitenkin sorsia kohti tuli. Varis ei kuitenkaan ilmeisesti syöksynyt murha mielessään sieltä yläilmoista, sillä se vain hivotteli sorsia ja lehahti sitten hengailemaan ihan sorsien viereen. Tästäkös sorsat riemastuivat. Ne kerääntyivät rinkiin variksen ympärille ja alkoivat kovasanaisen kaakatuksen. Se oli hupaisan näköistä. Ne sorsat näyttivät aidosti äkäisiltä, kädet lanteillaan miestä toruvilta akoilta, kun ne siinä pitivät puhetta varikselle. Mutta varis oli ilmeisesti jo aiemmin tottunut operoimaan lintujen lakien harmaalla alueella, sillä se ei korviaan lopsauttanut sorsien kvaakkumiselle. Se vain napsi muina variksina maasta syötävää hetken ja käveli sitten sorsien ringistä läpi napsimaan hyönteisiä toisaalle, paikkaan, jossa hysteeriset akkasorsat eivät huutaneet alvariinsa sen korvaan. Niin vähän on rauhaa nykypäivän varikselle. Nahjukseksi arvellun variksen siirryttyä kauemmas kimmastuneet sorsatkin rauhoittuivat hieman, mutta vielä polskimaan mennessään ne ihan selvästi mutisivat ja mulkoilivat pahansisuisesti varista. Saisi nyt vähän ajatella tekemisiään.

Tänä aamuna minulla oli muuten leipää mukanani hieman siellä joella. Se valkoinen sorsa oli siellä taas, ja kun kaivoin leipäpussin taskustani, niin se valkuainen oikein juoksi joesta luokseni hamuamaan leipäpaloja. Tohkeissaan kiiruhtava sorsa on hupaisa näky. Ei pitäisi hänen juosta, mikäli haluaa säilyttää viileän imagon.

Imurisaaga – osa 2

Voisi kuvitella, että niinkin vähäpätöisestä asiasta, kuin vanhasta imurista ei saisi useampia tekstejä, mutta siinä kuvittelija erehtyy surkeasti, sillä tästä on kehkeytymässä imurisaagan toinen ja päätösjakso. Tässä osassa kaikki kulkee kiihtyvällä vauhdilla kohti synkeää kohtaloaan, jota kenenkään ei ole väistäminen. Tämän jälkeen vanhaa imuria ei enää tarinoissa tavata, ellei sitten päiväkirjani suosio romahda ja joudun tempaisemaan vanhoja suosikkeja takaisin mukaan jollain epäuskottavalla juonenkäänteellä.

Arvatenkin ensi viikolla imuri ilmestyy ikkunani taakse synkkänä ja myrskyisänä yönä ja yrittää kuristaa minut heikosti imeneellä letkullaan.

Mutta asiaan.

Minä kaupittelin sitä vanhaa imuri toissa viikolla netissä Tori.fi -sivustolla. Latasin sinne ilmoituksen, jossa oli kuva imurista, maininta laimeasta imutehosta ja pyyntihinta 20 euroa. Arvelin, että eiköhän sen joku aasi sieltä osta, kun halvalla saa.

Seuraavana päivänä sain sähköpostia torin oman linkin kautta, jossa joku englanninkielinen nainen kyseli, että onko se imuri hyvä ja toimiva. Sähköpostin lopuksi hän esitteli itsensä, sanotaan nyt vaikka Mariaksi, koska Mariaksi hän tosiaan itsensä esitteli. En jaksa tänään keksiä peitenimiä. Ja koska minä en ole aikaisemminkaan huikentelevaisuudella ja kevytmielisyydellä hankkiutunut tähän korkeaan ja menestyksekkääseen tilaani, tärväsin minä ainakin viisi minuuttia nenän kaiveluun ja ikkunasta ulos tähyilyyn ennen kuin suunnittelin yhtään rakastuvani tähän Mariaan. Mutta lopulta minä kuitenkin rakastuin palavasti. En voi tunteilleni mitään, olen kiihkeä jätkä.

Mielikuvitukseni oli tulessa. Pelkästään nimen perusteella kuvittelin Marian olevan ihana, koska kaikki aikaisemminkin kohtaamani Mariat ovat olleet ihania. En uskonut tämän Marian olevan niin vittumainen akka, että hän olisi tahallaan mennyt tekemään poikkeusta.

No, sitten kun olin vastannut lipevään sävyyn Marialle ja kehunut imurin olevan taatusti parempi kuin kihveli, kysyi Maria vielä yhden kysymyksen pölypussien saatavuudesta. Tämän kysymyksen hän esitti oikean sähköpostin kautta. Siinä sähköpostissa oli profiilikuva hänestä ja muuta yleistä tietoa. Ja voi hyvä jumala, että hän olikin kaunis. Hän oli kuin enkelin ja Bambin risteytys - hänellä oli karvainen naama, sorkat ja kauhean valkea iho. Selvisi myös, että hän oli kotoisin Ukrainasta ja täällä Jyväskylässä opiskelemassa jotain. Ja koska hän oli tällaisina aikoina tullut tänne Ukrainasta, uumoilin hänen kokeneen kuoleman kosketuksen lähellään ja sen vuoksi elävän kuin viimeistä päivää ja niinpä varovaistenkin arvioiden mukaan epäilin, että hänen tullessa hakemaan imuria, antautuisimmekin auringon laskiessa tunteidemme vietäviksi ja minä voisin tarjota hänelle hänen elämänsä huonoimman puoliminuuttisen. Lemmiskellessämme minun mieltäni vaivaisivat vielä selvittämättömät imuriperäiset kysymykset sekä sen 20 euroisen kohtalo, ja sen takia suoritukseni jättäisi toivomisen varaa. En minäkään jumalauta mikään kone ole! Jälkikäteen olisin kuitenkin pitänyt jylhiä puheita siitä, kuinka tässä on mies, jonka kanssa meno voi yltyä parhaimmillaan jopa keskinkertaisen kiihkeäksi. Valitettavasti en voi tarjota kiihkeitä välimeren öitä, mutta napakoita Tuomiojärven iltapäiviä olisi luvassa ihan tuon tuosta, jopa viikoittain.

Saatuaan vastaukseni pölypussikysymykseen, lupasi Maria ottaa seuraavana päivänä yhteyttä.

Seuraavana päivänä puhelimeni sitten soi ja langan toisessa päässä oli huonosti suomea puhuva nainen. Hän ei esitellyt itseään vaan alkoi pajattaa saman tien. Siellä oli selvästi nainen, joka tiesi mitä tahtoi. Rakastuin entistä voimakkaammin. Hän kysyi, että voisinko mitenkään tuoda imurin keskustaan ja saisiko sen 15 eurolla. Minä vastasin, että kyllä voin ja kyllä saa ja ryntäsin välittömästi imuri kainalossa polkupyörälleni ja lähdin keskustaan. Lähdin asunnoltani imurimyyjänä ja olisin palaava rakastuneena miehenä. Mikä mainio iltapäivä tämä olikaan.

Mutta keskustassa tämä varovasti rakennettu maailmani sitten romahti.

SE EI JUMALAUTA OLLUKAAN MARIA, JOKA OLI SOITTANUT!

Se oli joku toinen ulkomaalainen nainen, joka kaiketi sattumalta vaan sattui haluamaan samaa imuria. Eikä minulla siinä tilanteessa auttanut muuta kuin myydä se lupaamani imuri tälle naiselle, ja vielä 15 eurolla. Perkele, että se rikkoi kyllä sydämeni. Jäi hyvät viisi euroa saamatta. Mutta enhän minä voinut siinä tilanteessa muutakaan. En voinut vaan näytellä miestä, joka muutoin vain olisi ulkoiluttamassa rakasta imuriaan.

Myöhemmin tämä oikea Maria kyseli vielä imuria, mutta jouduin tuottamaan hänelle pettymyksen ja kertomaan, että valitettavasti suhteemme tulisi kaatumaan omaan mahdottomuuteensa ja lisäksi imuri on jo myyty. Toivoin hänen kuitenkin jatkavan pystypäin tulevaisuuteen.

Kymmenen kappaletta lauluja

Sain Facebookissa haasteen esitellä kymmenen kappaletta elämästäni. Ja koska minun täytyy olla omaperäinen änkyrä vaikka väkinäisesti, teen sen listauksen tänne. Lisäksi musiikkimakuni on niin pyhä asia, etten tahdo kertoa sitä Facebook vihollisilleni. Saavat mulkerot elää elämänsä loppuun vailla tätä tietoa.

Haluan myös vähän perustella valintojani, ja täällä se on helpompaa.

Tässä on minun lista:

1. High on Fire – Madness of an Architect

Jos minulla olisi panssarivaunu ja siellä autostereot, niin sillä ajellessa kuunneltaisiin vain tätä kappaletta.

2. Mastodon – The Czar

Mastodonin Crack the Skye -levyä kuunnellessani lähden vieläkin mielikuvitusmatkalle Venäjälle tsaarin aikaan ja erityisesti tämä kappale on miltei täydellinen. Ainoastaan räjähtävä haitarisoolo voisi nähdäkseni enää tätä parantaa.

3. Orange Goblin – Time Travelling blues

Tämä kappale on kuin minä, rento ja pitkä.

4. Monster Truck – For the Sun

Kappale kertoo ihan selvästi siitä tunteesta, kun naiseni jätti minut ja tupakit loppuivat samana päivänä. Se oli totta vieköön päivistä kurjin. Sitten myöhemmin olen humalaisessa paatoksessani muistellut niitä tupakkeja. Ne vasta olivatkin savukkeiden savukkeita.

5. Lynyrd Skynyrd – Simple man

Jos kappaleessa pitää olla joku sanoma, niin se tulee sanotuksi tässä.

6. Nick Cave, Warren Ellis – Song for Bob

Surullisten päivien lauluni. Kun tuntuu, että en haluaisi olla täällä tai en ole tyytyväinen tekemisiini, laitan tämän soimaan toistolla ja alan katsella luontokuvaajien ottamia kuvia villieläimistä ja luonnosta. Lopulta olen yhtaikaa niin surullinen ja liikuttunut musikin ja kuvien kauneudesta, etten enää tiedä halvattua mitä minun pitäisi tuntea.

7. Battleme – Dead Man

Toinen surullisten päivien lauluni. Oli aikoja, jolloin en voinut kehuskella olleeni kovin onnellinen mies, ja silloin kuuntelin tätä. Sitten kerran kuunnellessani kuulin laulusta kohdan ” Where my air go? I miss the sky”, ja huomasin, että olen aika pitkään katsellut ulkona liikkuessani vain maahan, kun aina pitäisi katsella taivaalle. Niinpä minä aloin katsella sinne. Siellä näkyi lintuja.

Enää en kuuntele tätä usein, mutta silloin kun kuuntelen, tekee tämä tekee vaikutuksen.

8. Down – Bury Me in Smoke (Live)

Tämä kappale täytyy aina kuunnella live versiona sen lopun takia. Meno on silloin hurjaa.

9. Noah Gundersen – Middle of June

Lempeää bluegrassia / amerikan kansanmusiikkia rauhattomalle sielulle, mutta välissä laulajan nyhvö ääni ärsyttää niin, etten voi kuunnella ja toisinaan taas annan sen hänelle anteeksi.

10. Goatess – Tentacles of Zen

Aina kun tartun sähkökitaraan, haluaisin tehdä tällaisen kappaleen.

Bonus. Ninni Poijärvi & Mika Kuokkanen – Too Much Fun

Suomalaisten tekemää amerikan kansanmusiikkia. Tästä kappaleesta tulee mieleeni se harvoin käyttämäni mielikuva, jossa saavun vikuroivalla hevosella sladissa uuteen kaupunkiin, ja kohta jo poliisimestarin tyttäret ovat ilakoineet kanssani ja se tietää luonnollisesti laukausten vaihtoa ja toistuvia takaa-ajoja. Ja tietysti lisää lemmiskelyä, koska palaan poliisimestarin kiusaksi aina yön kähmyssä. Olen minä sellainen kettu ja supliikkimies.

Kiinteistökeinottelija

Pari kuukautta sitten minä mietin, että pitäisi hankkia uusi imuri. Vanha imurini oli sellainen, että se piti kyllä helvetillistä mekkalaa, mutta varsinaista työtään se ei tehnyt. Se oli siis vähän kuin minä. Mutta sitten kauppoja kierrellessäni huomasin, että imurit maksavat jumalauta vähintään sata euroa, eikä viime aikaisten epäilyjeni mukaan raha kasvakaan puissa, ja niinpä minä lopulta uumoilin pärjääväni vielä hyvin vanhalla imurillani. Julistin ulosmarssia kaupasta tehdessäni, että minähän en kulutushysterian orjaksi ryhdy. Saavat kauppiaat etsiä käsiinsä jonkun toisen höynäytettävän.

No, lyhyestä virsi kaunis ja Bob's your uncle, toissa päivänä minä sitten ostin itselleni asunnon.

Asuntojen etsiminen ja katselu on näin amatöörinä varsin hankalaa puuhaa. Se on pirullista, kun asunnossa ei ole autojen tapaan rengasta, jota voisi vakuuttavan imagon luomiseksi potkiskella kysymyksiä esittäessään. Asunnonostajana tunsin olevani vähän alaston, en tiennyt mitä tehdä, mitä kysyä ja mitä erityisesti katsella. Sen vuoksi minä hätäpäissäni potkiskelin jääkaapin ovea ja kyselin putkiremontista. Tivasin siitä kuin Columbo. Palasin aina putkiin täysin äkkiarvaamatta.

Mutta vakavasti puhuen; minä olen jo hyvin pitkään ollut kyllästynyt tähän nykyiseen vuokra-asuntooni, ja noita asuntokauppoja hieroessani huomasin olleeni kyllästyneeni jo vähän isompaankin asiaan, omaan luonteeseeni.

Minä olen luonteeltani vähän sellainen ajelehtija, joka ei osaa tai uskalla tehdä päätöksiä juuri minkään asian suhteen, vaan minä ikään kuin ajelehdin vailla omaa ohjausta tilanteesta toiseen. Osaksi se johtuu haluttomuudestani suunnitella mitään kovin pitkälle menevää ja osaksi pelosta ottaa riskejä. Sellaisella elämäntyylillä sitä joskus ajautuu onnellisiin tilanteisiin ja toisinaan taas onnettomiin, ja semmoinen ehkä sopii nuorelle ja viileälle kollille, mutta tässä minun iässä sellainen päämäärättömyys alkoi tuntua vain saamattomalta nahjustelulta. Tajusin, että minun oli jo korkea aika alkaa itse ohjailemaan eloani edes johonkin suuntaan. Muut tuntuivat menevän elämässään eteenpäin, kun itse vain hengaili laiturilla ja odotti junaa, jossa olisi sopivan hauska, mutta turvallinen vesiliukumäki. Ja tajusin, enkä vain lukenut jostain myös sen ajatuksen, että unelmien jahtaaminen on täysin mahdotonta, jos ei ota riskejä ja ole valmis olemaan niiden vuoksi vähän hankaluuksissa.

En nyt tiedä, onko asunto ollut minulle mikään kummoinen unelma koskaan, mutta niitä asuntoja katsellessani ja asioita järjestäessäni huomasin, että minä olin ihan hemmetin onnellinen. Minusta tuntui kuin olisin menossa johonkin, enkä vain katselisi kun muut menisivät. Itseluottamuskin siinä tuntui kasvavan, kun setvin esimerkiksi tarvittavia laina-asioita, joista en alun perin tajunnut tuon taivaallista. En tosin tajua vieläkään, mutta ainakin minä yritin. Se kuitenkin selvisi, että pörssimeklariksi minusta tuskin koskaan on.

Ja kun eilen tehtiin asunnosta se kirjallinen tarjous, tuntui minusta niin miehekkäältä, että arvelin kohta syöväni pihvini elävänä ja siittäväni lauman tulevia sotapäälliköitä vain läsnäolollani.

Mutta nyt, beibit, tässä on kuitenkin taas edessä se vanha ongelma. Se saatanan kallis imuri on hankittava. Oh lord, take me now!
Olen tämmöisillä hinnoilla kohta mierontiellä.

Jos haluatte nähdä kuvia tulevasta asunnostani, niin niitä on nähtävillä ainaki vielä hetken tästä linkistä