Hämärän rajamailla

Tänään oli nuiva päivä töissä. Toisen osaston pikkutirehtööri oli saanut minulta mitään kysymättä päähänsä, että minä voisin tuurata kesällä paria heidän työntekijäänsä heidän ollessa kesälomillaan, mutta minun pomo totesi suunnitelman kuultuaan, että ei onnistu, ei ehi. Ja minä olin hänen kanssaan samaa mieltä.

Mutta tyrehtyikö se aihe siihen. No eipä tyrehtynyt.

Siitä piti vielä keskustella. Ja ihmeellisintä oli, että sitä keskustelua pitivät yllä kaksi tavallista, minun tasoista mokua, jotka nyt vaan onnekkaasti sattuvat olemaan niin kaikkitietäviä ja rakastuneita omiin ääniinsä, että mielipide on kerrottava, vaikka sitä ei taatusti kukaan ole kysynyt.

Mistäköhän sekin muuten johtuu, että semmoisilla kaikkitietäjillä on yleensä aina niin saatanan rasittava ääni. Kaiken läpi leikkaava nasaali vonkuna alkaa heti, kun joku erehtyy olemaan ihmisrotua heidän lähettyvillään. Ja MINÄ-sanaa toistellaan myös runsaasti. Miksei heillä koskaan voisi olla sellainen syvän hunajainen ja lempeä ääni kuten Tapio Rautavaaralla tai Suvi Teräsniskalla. Heitä kuuntelisin, vaikka he kertoisivat mielipiteekseen kuuttien mukiloinnin kannatuksen. Mutta ei, jänisräikiltä kuulostavat saatanat ihan tahallaan.

Oli miten oli. Se äänekkäiden hönöjen vatvominen johti siihen pisteeseen, että se minun pomo ja toinen vähän isompi jehu kävivät keskustelemassa asiasta keskenään. Minä en muuten ollut puhunut koko aamuna aiheesta mitään. Lopulta ne pomot tulivat minun luo ja kysyivät, että kummassa minä haluaisin olla. Minä vastasin silmäätekeville omaan maailmoja syleilevään tyyliini:

- Enpä sanottavammin kummassakaan.

Ja se ilmeisesti mursi jotain jännitteitä välillämme, sillä voih, kuinka me kaikki kohta jo nauroimmekin lämpöisesti kommellukselle kuin amerikkalaisen perhekomedian loppukohtauksessa. Voi meitä veijareita, ajattelimme.

Sitten naurun tyrehdyttyä sain potkut.

Tämmöisinä päivinä keksisin parempaakin tekemistä, ja siitä päästäänkin muistelmiini.

Tästä taitaa olla jo pari, kolme vuotta aikaa, kun eräänä päivänä mietiskelin tässä asunnolla ollessani, että jos saisin vapaasti valita ammattini, niin ryhtyisin veneenveistäjä-puusepäksi. Minusta se tuntui silloin ammateista parhaalta. Kuvittelin kuinka minulla olisi hirsitalon kupeessa oma verstas, jossa olisin ympäröinyt itseni puun tuoksulla ja lämpimillä puuesineillä. Verstaalla tallustelisi raukea kissa. Toisinaan kylänmiehet keskeyttäisivät työskentelyni, jolloin istahtaisimme kertomaan toisillemme kaskuja ja karjahtelisimme naurun remakan keskeltä o'helvettiä tuon tuostakin. Olisimme kuin isoja rasavilejä, joita vaimot joutuvat kaitsemaan. Toisinaan, kun ei huvittaisi tehdä hienostorouville tekopenik... anteeksi, pöytiä, lähtisin pihalle heittelemään pesäpalloa vaimoni ja siperian huskyjeni kanssa tai kävisin ajelemassa krossipyörällä tai moottorikelkalla. Luonto olisi lähellä, se kuuluisi ja näkyisi. Rahaa ei ehkä olisi paljoa, mutta se ei olisi tärkeää. Tärkeintä olisi, että minä saisin tehdä omassa rauhassa itse suunnittelemiani vaihtelevia esineitä ihmisille ja ihmiset pitäisivät niistä. Se olisi varmasti antoisaa.

Sellaista minä kuvittelin osakseni.

Ja kun olin silloin päässyt kuvitelmissani loppuun, lähdin minä heti sen jälkeen käymään kävelykadulla. Kävelykadulle päästyäni näin heti siinä kadun alussa ihmisvilinässä seisoskelevan sellaisen vähän omituisen näköisen kaljupään. Hän tuijotti minua. Silloin sisälläni pyörähti sellainen voi perkele, taas joku tuntematon haluaa minulta jotain -tunne. Olen ilmeisesti, isosta koostani huolimatta, aika lempeän näköinen, kun aina kaikki pölvästit, kylähullut ja yltiösosiaaliset haluavat antautua juttusille kanssani. Ja asiaahan tälläkin oli. Hänen kohdalleen päästyäni hän kysyi minulta:

- Mitäs teille sinne puuseppäpiireihin kuuluu?

- MITÄ, huudahdin! En tietenkään tahtonut äkkiarvaamatta ryhtyä karjumaan tuntemattomalle miespololle, mutta yllättävä kysymys sotki äänensäätelykykyni. Volat olivat täysillä

- Niin, että mitäs teille puuseppäpiireihin, hän toisti.

- Mistä sinä niin päättelit, että minä olisin puuseppä, kysyin hyvin hämmentyneenä.

- En tiedä, sinä vain näytit puusepältä, hän vastasi.

Minua pyörrytti hieman. Miehen kysymys tuntui niin oudolta yhteensattumalta, ihan kuin olisin ollut jossain valtavassa piilokamerapilassa. Apina oli juuri pudottanut symbaalinsa pääni sisällä. Se vaan tuijotti tyhjyyteen. Lopulta kuitenkin tokenin ja selvisi, että mies eleli Intiassa munkkina ja oli palannut kotimaahansa jakamaan gurujen kirjoittamia kirjoja. Minullekin hän tahtoi antaa kirjan, johon tietysti suostuin, kun alku oli ollut niin näkemyksellinen ja syväluotaava. Sitten hän pyysi minulta 5 euroa siitä kirjasta. Siihen en tietystikään suostunut, sillä rajansa se on näkemyksellisyydelläkin.