Kiinteistökeinottelija

Pari kuukautta sitten minä mietin, että pitäisi hankkia uusi imuri. Vanha imurini oli sellainen, että se piti kyllä helvetillistä mekkalaa, mutta varsinaista työtään se ei tehnyt. Se oli siis vähän kuin minä. Mutta sitten kauppoja kierrellessäni huomasin, että imurit maksavat jumalauta vähintään sata euroa, eikä viime aikaisten epäilyjeni mukaan raha kasvakaan puissa, ja niinpä minä lopulta uumoilin pärjääväni vielä hyvin vanhalla imurillani. Julistin ulosmarssia kaupasta tehdessäni, että minähän en kulutushysterian orjaksi ryhdy. Saavat kauppiaat etsiä käsiinsä jonkun toisen höynäytettävän.

No, lyhyestä virsi kaunis ja Bob's your uncle, toissa päivänä minä sitten ostin itselleni asunnon.

Asuntojen etsiminen ja katselu on näin amatöörinä varsin hankalaa puuhaa. Se on pirullista, kun asunnossa ei ole autojen tapaan rengasta, jota voisi vakuuttavan imagon luomiseksi potkiskella kysymyksiä esittäessään. Asunnonostajana tunsin olevani vähän alaston, en tiennyt mitä tehdä, mitä kysyä ja mitä erityisesti katsella. Sen vuoksi minä hätäpäissäni potkiskelin jääkaapin ovea ja kyselin putkiremontista. Tivasin siitä kuin Columbo. Palasin aina putkiin täysin äkkiarvaamatta.

Mutta vakavasti puhuen; minä olen jo hyvin pitkään ollut kyllästynyt tähän nykyiseen vuokra-asuntooni, ja noita asuntokauppoja hieroessani huomasin olleeni kyllästyneeni jo vähän isompaankin asiaan, omaan luonteeseeni.

Minä olen luonteeltani vähän sellainen ajelehtija, joka ei osaa tai uskalla tehdä päätöksiä juuri minkään asian suhteen, vaan minä ikään kuin ajelehdin vailla omaa ohjausta tilanteesta toiseen. Osaksi se johtuu haluttomuudestani suunnitella mitään kovin pitkälle menevää ja osaksi pelosta ottaa riskejä. Sellaisella elämäntyylillä sitä joskus ajautuu onnellisiin tilanteisiin ja toisinaan taas onnettomiin, ja semmoinen ehkä sopii nuorelle ja viileälle kollille, mutta tässä minun iässä sellainen päämäärättömyys alkoi tuntua vain saamattomalta nahjustelulta. Tajusin, että minun oli jo korkea aika alkaa itse ohjailemaan eloani edes johonkin suuntaan. Muut tuntuivat menevän elämässään eteenpäin, kun itse vain hengaili laiturilla ja odotti junaa, jossa olisi sopivan hauska, mutta turvallinen vesiliukumäki. Ja tajusin, enkä vain lukenut jostain myös sen ajatuksen, että unelmien jahtaaminen on täysin mahdotonta, jos ei ota riskejä ja ole valmis olemaan niiden vuoksi vähän hankaluuksissa.

En nyt tiedä, onko asunto ollut minulle mikään kummoinen unelma koskaan, mutta niitä asuntoja katsellessani ja asioita järjestäessäni huomasin, että minä olin ihan hemmetin onnellinen. Minusta tuntui kuin olisin menossa johonkin, enkä vain katselisi kun muut menisivät. Itseluottamuskin siinä tuntui kasvavan, kun setvin esimerkiksi tarvittavia laina-asioita, joista en alun perin tajunnut tuon taivaallista. En tosin tajua vieläkään, mutta ainakin minä yritin. Se kuitenkin selvisi, että pörssimeklariksi minusta tuskin koskaan on.

Ja kun eilen tehtiin asunnosta se kirjallinen tarjous, tuntui minusta niin miehekkäältä, että arvelin kohta syöväni pihvini elävänä ja siittäväni lauman tulevia sotapäälliköitä vain läsnäolollani.

Mutta nyt, beibit, tässä on kuitenkin taas edessä se vanha ongelma. Se saatanan kallis imuri on hankittava. Oh lord, take me now!
Olen tämmöisillä hinnoilla kohta mierontiellä.

Jos haluatte nähdä kuvia tulevasta asunnostani, niin niitä on nähtävillä ainaki vielä hetken tästä linkistä