Imurisaaga – osa 2

Voisi kuvitella, että niinkin vähäpätöisestä asiasta, kuin vanhasta imurista ei saisi useampia tekstejä, mutta siinä kuvittelija erehtyy surkeasti, sillä tästä on kehkeytymässä imurisaagan toinen ja päätösjakso. Tässä osassa kaikki kulkee kiihtyvällä vauhdilla kohti synkeää kohtaloaan, jota kenenkään ei ole väistäminen. Tämän jälkeen vanhaa imuria ei enää tarinoissa tavata, ellei sitten päiväkirjani suosio romahda ja joudun tempaisemaan vanhoja suosikkeja takaisin mukaan jollain epäuskottavalla juonenkäänteellä.

Arvatenkin ensi viikolla imuri ilmestyy ikkunani taakse synkkänä ja myrskyisänä yönä ja yrittää kuristaa minut heikosti imeneellä letkullaan.

Mutta asiaan.

Minä kaupittelin sitä vanhaa imuri toissa viikolla netissä Tori.fi -sivustolla. Latasin sinne ilmoituksen, jossa oli kuva imurista, maininta laimeasta imutehosta ja pyyntihinta 20 euroa. Arvelin, että eiköhän sen joku aasi sieltä osta, kun halvalla saa.

Seuraavana päivänä sain sähköpostia torin oman linkin kautta, jossa joku englanninkielinen nainen kyseli, että onko se imuri hyvä ja toimiva. Sähköpostin lopuksi hän esitteli itsensä, sanotaan nyt vaikka Mariaksi, koska Mariaksi hän tosiaan itsensä esitteli. En jaksa tänään keksiä peitenimiä. Ja koska minä en ole aikaisemminkaan huikentelevaisuudella ja kevytmielisyydellä hankkiutunut tähän korkeaan ja menestyksekkääseen tilaani, tärväsin minä ainakin viisi minuuttia nenän kaiveluun ja ikkunasta ulos tähyilyyn ennen kuin suunnittelin yhtään rakastuvani tähän Mariaan. Mutta lopulta minä kuitenkin rakastuin palavasti. En voi tunteilleni mitään, olen kiihkeä jätkä.

Mielikuvitukseni oli tulessa. Pelkästään nimen perusteella kuvittelin Marian olevan ihana, koska kaikki aikaisemminkin kohtaamani Mariat ovat olleet ihania. En uskonut tämän Marian olevan niin vittumainen akka, että hän olisi tahallaan mennyt tekemään poikkeusta.

No, sitten kun olin vastannut lipevään sävyyn Marialle ja kehunut imurin olevan taatusti parempi kuin kihveli, kysyi Maria vielä yhden kysymyksen pölypussien saatavuudesta. Tämän kysymyksen hän esitti oikean sähköpostin kautta. Siinä sähköpostissa oli profiilikuva hänestä ja muuta yleistä tietoa. Ja voi hyvä jumala, että hän olikin kaunis. Hän oli kuin enkelin ja Bambin risteytys - hänellä oli karvainen naama, sorkat ja kauhean valkea iho. Selvisi myös, että hän oli kotoisin Ukrainasta ja täällä Jyväskylässä opiskelemassa jotain. Ja koska hän oli tällaisina aikoina tullut tänne Ukrainasta, uumoilin hänen kokeneen kuoleman kosketuksen lähellään ja sen vuoksi elävän kuin viimeistä päivää ja niinpä varovaistenkin arvioiden mukaan epäilin, että hänen tullessa hakemaan imuria, antautuisimmekin auringon laskiessa tunteidemme vietäviksi ja minä voisin tarjota hänelle hänen elämänsä huonoimman puoliminuuttisen. Lemmiskellessämme minun mieltäni vaivaisivat vielä selvittämättömät imuriperäiset kysymykset sekä sen 20 euroisen kohtalo, ja sen takia suoritukseni jättäisi toivomisen varaa. En minäkään jumalauta mikään kone ole! Jälkikäteen olisin kuitenkin pitänyt jylhiä puheita siitä, kuinka tässä on mies, jonka kanssa meno voi yltyä parhaimmillaan jopa keskinkertaisen kiihkeäksi. Valitettavasti en voi tarjota kiihkeitä välimeren öitä, mutta napakoita Tuomiojärven iltapäiviä olisi luvassa ihan tuon tuosta, jopa viikoittain.

Saatuaan vastaukseni pölypussikysymykseen, lupasi Maria ottaa seuraavana päivänä yhteyttä.

Seuraavana päivänä puhelimeni sitten soi ja langan toisessa päässä oli huonosti suomea puhuva nainen. Hän ei esitellyt itseään vaan alkoi pajattaa saman tien. Siellä oli selvästi nainen, joka tiesi mitä tahtoi. Rakastuin entistä voimakkaammin. Hän kysyi, että voisinko mitenkään tuoda imurin keskustaan ja saisiko sen 15 eurolla. Minä vastasin, että kyllä voin ja kyllä saa ja ryntäsin välittömästi imuri kainalossa polkupyörälleni ja lähdin keskustaan. Lähdin asunnoltani imurimyyjänä ja olisin palaava rakastuneena miehenä. Mikä mainio iltapäivä tämä olikaan.

Mutta keskustassa tämä varovasti rakennettu maailmani sitten romahti.

SE EI JUMALAUTA OLLUKAAN MARIA, JOKA OLI SOITTANUT!

Se oli joku toinen ulkomaalainen nainen, joka kaiketi sattumalta vaan sattui haluamaan samaa imuria. Eikä minulla siinä tilanteessa auttanut muuta kuin myydä se lupaamani imuri tälle naiselle, ja vielä 15 eurolla. Perkele, että se rikkoi kyllä sydämeni. Jäi hyvät viisi euroa saamatta. Mutta enhän minä voinut siinä tilanteessa muutakaan. En voinut vaan näytellä miestä, joka muutoin vain olisi ulkoiluttamassa rakasta imuriaan.

Myöhemmin tämä oikea Maria kyseli vielä imuria, mutta jouduin tuottamaan hänelle pettymyksen ja kertomaan, että valitettavasti suhteemme tulisi kaatumaan omaan mahdottomuuteensa ja lisäksi imuri on jo myyty. Toivoin hänen kuitenkin jatkavan pystypäin tulevaisuuteen.