Kosto äitienpäivänä

Viime isänpäivänä minä tein yhden lupauksen, ja nyt on lunastuksen aika.

Ollessani vielä tulisieluinen pikkujulli, oli se pomminvarma asia ruokapöydässä, että jos lautasellani oli jokin ruoka-aine, jota en halunnut syödä, oli juuri se sama aines isäni suuri ruokalajin suosikki. Ja silloin se tuntui vielä siltä, että mitä omituisempi se aines oli, niin sitä varmemmin isä sitä lautaseltani hamusi. Kas tähän tapaan:

- Mitä! Etkö sinä meinaa järsiä tuota hirven sääriluuta?

- E.

- Hölmö. Sehän se parasta on. Otanko minä sen?

- Senku viet.

Ja niinpä hän nappasi sääriluun lautaseltani ja kirmasi korvat onnesta luimussa järsimään sitä olohuoneen matolle. Siellä hän sitten oikein vingahteli ja ulvoi onnesta tuoretta aarretta järsiessään. Ja aina jo noin vartin päästä hän makoili siellä ketarat ojossa selällään ja kuorsasi tyytyväisenä. Näki pullea massu täynnä arvatenkin unta siitä luusta. Se vasta olikin luu luiden joukossa. Myöhemmin hän heräsi, ja käski minun tai Ollin keittämään kahvia. Ei tehnyt luu hänestä halutonta komentelemaan.

Muita isäni erikoisia suosikkeja tuohon aikaan olivat paistetun kalan nahka, kanan nahka, rasvainen makkaramunakas, hirvenpääkeitto ja käristys, jossa oli läskin paloja. Minä en pitänyt noista mistään. Tai no, makkaramunakkaasta pidin, mutta siitä tuli aina huono olo.

Mutta niin kuin aina, maailma on muuttuvainen, beibit!

Nyt minusta tuntuu, että olen muuttunut isäkseni. Jos nykyään esimerkiksi lihakeitossa on luupaloja, joissa on luuydintä, en sääli sitä henkipattoa yhtään, joka erehtyy tulemaan minun ja näiden luuydinten väliin. Puhkeaa silloin kung-fu ja valtava lätinä! Ja paistetun kalan nahan läheisyydessä tempaisen jokaista sitä hamuavaa haarukalla käsille. Olen tottunut jakamaan vähistäni, mutta pohja se on kuulkaas minunkin säkissäni.

Niin että hyvää äitienpäivää piti sanomani.