Hämärän rajamailla

Tänään oli nuiva päivä töissä. Toisen osaston pikkutirehtööri oli saanut minulta mitään kysymättä päähänsä, että minä voisin tuurata kesällä paria heidän työntekijäänsä heidän ollessa kesälomillaan, mutta minun pomo totesi suunnitelman kuultuaan, että ei onnistu, ei ehi. Ja minä olin hänen kanssaan samaa mieltä.

Mutta tyrehtyikö se aihe siihen. No eipä tyrehtynyt.

Siitä piti vielä keskustella. Ja ihmeellisintä oli, että sitä keskustelua pitivät yllä kaksi tavallista, minun tasoista mokua, jotka nyt vaan onnekkaasti sattuvat olemaan niin kaikkitietäviä ja rakastuneita omiin ääniinsä, että mielipide on kerrottava, vaikka sitä ei taatusti kukaan ole kysynyt.

Mistäköhän sekin muuten johtuu, että semmoisilla kaikkitietäjillä on yleensä aina niin saatanan rasittava ääni. Kaiken läpi leikkaava nasaali vonkuna alkaa heti, kun joku erehtyy olemaan ihmisrotua heidän lähettyvillään. Ja MINÄ-sanaa toistellaan myös runsaasti. Miksei heillä koskaan voisi olla sellainen syvän hunajainen ja lempeä ääni kuten Tapio Rautavaaralla tai Suvi Teräsniskalla. Heitä kuuntelisin, vaikka he kertoisivat mielipiteekseen kuuttien mukiloinnin kannatuksen. Mutta ei, jänisräikiltä kuulostavat saatanat ihan tahallaan.

Oli miten oli. Se äänekkäiden hönöjen vatvominen johti siihen pisteeseen, että se minun pomo ja toinen vähän isompi jehu kävivät keskustelemassa asiasta keskenään. Minä en muuten ollut puhunut koko aamuna aiheesta mitään. Lopulta ne pomot tulivat minun luo ja kysyivät, että kummassa minä haluaisin olla. Minä vastasin silmäätekeville omaan maailmoja syleilevään tyyliini:

- Enpä sanottavammin kummassakaan.

Ja se ilmeisesti mursi jotain jännitteitä välillämme, sillä voih, kuinka me kaikki kohta jo nauroimmekin lämpöisesti kommellukselle kuin amerikkalaisen perhekomedian loppukohtauksessa. Voi meitä veijareita, ajattelimme.

Sitten naurun tyrehdyttyä sain potkut.

Tämmöisinä päivinä keksisin parempaakin tekemistä, ja siitä päästäänkin muistelmiini.

Tästä taitaa olla jo pari, kolme vuotta aikaa, kun eräänä päivänä mietiskelin tässä asunnolla ollessani, että jos saisin vapaasti valita ammattini, niin ryhtyisin veneenveistäjä-puusepäksi. Minusta se tuntui silloin ammateista parhaalta. Kuvittelin kuinka minulla olisi hirsitalon kupeessa oma verstas, jossa olisin ympäröinyt itseni puun tuoksulla ja lämpimillä puuesineillä. Verstaalla tallustelisi raukea kissa. Toisinaan kylänmiehet keskeyttäisivät työskentelyni, jolloin istahtaisimme kertomaan toisillemme kaskuja ja karjahtelisimme naurun remakan keskeltä o'helvettiä tuon tuostakin. Olisimme kuin isoja rasavilejä, joita vaimot joutuvat kaitsemaan. Toisinaan, kun ei huvittaisi tehdä hienostorouville tekopenik... anteeksi, pöytiä, lähtisin pihalle heittelemään pesäpalloa vaimoni ja siperian huskyjeni kanssa tai kävisin ajelemassa krossipyörällä tai moottorikelkalla. Luonto olisi lähellä, se kuuluisi ja näkyisi. Rahaa ei ehkä olisi paljoa, mutta se ei olisi tärkeää. Tärkeintä olisi, että minä saisin tehdä omassa rauhassa itse suunnittelemiani vaihtelevia esineitä ihmisille ja ihmiset pitäisivät niistä. Se olisi varmasti antoisaa.

Sellaista minä kuvittelin osakseni.

Ja kun olin silloin päässyt kuvitelmissani loppuun, lähdin minä heti sen jälkeen käymään kävelykadulla. Kävelykadulle päästyäni näin heti siinä kadun alussa ihmisvilinässä seisoskelevan sellaisen vähän omituisen näköisen kaljupään. Hän tuijotti minua. Silloin sisälläni pyörähti sellainen voi perkele, taas joku tuntematon haluaa minulta jotain -tunne. Olen ilmeisesti, isosta koostani huolimatta, aika lempeän näköinen, kun aina kaikki pölvästit, kylähullut ja yltiösosiaaliset haluavat antautua juttusille kanssani. Ja asiaahan tälläkin oli. Hänen kohdalleen päästyäni hän kysyi minulta:

- Mitäs teille sinne puuseppäpiireihin kuuluu?

- MITÄ, huudahdin! En tietenkään tahtonut äkkiarvaamatta ryhtyä karjumaan tuntemattomalle miespololle, mutta yllättävä kysymys sotki äänensäätelykykyni. Volat olivat täysillä

- Niin, että mitäs teille puuseppäpiireihin, hän toisti.

- Mistä sinä niin päättelit, että minä olisin puuseppä, kysyin hyvin hämmentyneenä.

- En tiedä, sinä vain näytit puusepältä, hän vastasi.

Minua pyörrytti hieman. Miehen kysymys tuntui niin oudolta yhteensattumalta, ihan kuin olisin ollut jossain valtavassa piilokamerapilassa. Apina oli juuri pudottanut symbaalinsa pääni sisällä. Se vaan tuijotti tyhjyyteen. Lopulta kuitenkin tokenin ja selvisi, että mies eleli Intiassa munkkina ja oli palannut kotimaahansa jakamaan gurujen kirjoittamia kirjoja. Minullekin hän tahtoi antaa kirjan, johon tietysti suostuin, kun alku oli ollut niin näkemyksellinen ja syväluotaava. Sitten hän pyysi minulta 5 euroa siitä kirjasta. Siihen en tietystikään suostunut, sillä rajansa se on näkemyksellisyydelläkin.

Kosto äitienpäivänä

Viime isänpäivänä minä tein yhden lupauksen, ja nyt on lunastuksen aika.

Ollessani vielä tulisieluinen pikkujulli, oli se pomminvarma asia ruokapöydässä, että jos lautasellani oli jokin ruoka-aine, jota en halunnut syödä, oli juuri se sama aines isäni suuri ruokalajin suosikki. Ja silloin se tuntui vielä siltä, että mitä omituisempi se aines oli, niin sitä varmemmin isä sitä lautaseltani hamusi. Kas tähän tapaan:

- Mitä! Etkö sinä meinaa järsiä tuota hirven sääriluuta?

- E.

- Hölmö. Sehän se parasta on. Otanko minä sen?

- Senku viet.

Ja niinpä hän nappasi sääriluun lautaseltani ja kirmasi korvat onnesta luimussa järsimään sitä olohuoneen matolle. Siellä hän sitten oikein vingahteli ja ulvoi onnesta tuoretta aarretta järsiessään. Ja aina jo noin vartin päästä hän makoili siellä ketarat ojossa selällään ja kuorsasi tyytyväisenä. Näki pullea massu täynnä arvatenkin unta siitä luusta. Se vasta olikin luu luiden joukossa. Myöhemmin hän heräsi, ja käski minun tai Ollin keittämään kahvia. Ei tehnyt luu hänestä halutonta komentelemaan.

Muita isäni erikoisia suosikkeja tuohon aikaan olivat paistetun kalan nahka, kanan nahka, rasvainen makkaramunakas, hirvenpääkeitto ja käristys, jossa oli läskin paloja. Minä en pitänyt noista mistään. Tai no, makkaramunakkaasta pidin, mutta siitä tuli aina huono olo.

Mutta niin kuin aina, maailma on muuttuvainen, beibit!

Nyt minusta tuntuu, että olen muuttunut isäkseni. Jos nykyään esimerkiksi lihakeitossa on luupaloja, joissa on luuydintä, en sääli sitä henkipattoa yhtään, joka erehtyy tulemaan minun ja näiden luuydinten väliin. Puhkeaa silloin kung-fu ja valtava lätinä! Ja paistetun kalan nahan läheisyydessä tempaisen jokaista sitä hamuavaa haarukalla käsille. Olen tottunut jakamaan vähistäni, mutta pohja se on kuulkaas minunkin säkissäni.

Niin että hyvää äitienpäivää piti sanomani.

Luonto on kyllä mainio keksintö.

Viime viikkoina, kun on ollut näitä vapaapäiviä, olen aina aikaisin aamulla herättyäni käynyt melkein heti kävelemässä läheisellä Tourujoella. Siellä on minusta kiva käyskennellä tähän aikaan vuodesta, koska siellä on niin kauheasti metelöiviä lintuja. Kuulostaa ihan orastavalta kesältä.

Eilen siellä oli myös toimintaa.

Yhdessä kohtaa pysähdyin katselemaan, kuinka kolme sorsaa seisoi aivan siinä joen rantatörmällä, parin metrin päässä minusta, puhdistellen itseään. Yksi niistä sorsista oli valkoinen. Yhtäkkiä suuren kuusen takaa syöksyi uhkaavasti tumma lintu. Aluksi säpsähdin, että nyt sieltä tuli joku haukka mukiloimaan yhden sorsista. Mutta ei, se olikin vain varis. Mutta oli miten oli, syöksymällä se sieltä kuitenkin sorsia kohti tuli. Varis ei kuitenkaan ilmeisesti syöksynyt murha mielessään sieltä yläilmoista, sillä se vain hivotteli sorsia ja lehahti sitten hengailemaan ihan sorsien viereen. Tästäkös sorsat riemastuivat. Ne kerääntyivät rinkiin variksen ympärille ja alkoivat kovasanaisen kaakatuksen. Se oli hupaisan näköistä. Ne sorsat näyttivät aidosti äkäisiltä, kädet lanteillaan miestä toruvilta akoilta, kun ne siinä pitivät puhetta varikselle. Mutta varis oli ilmeisesti jo aiemmin tottunut operoimaan lintujen lakien harmaalla alueella, sillä se ei korviaan lopsauttanut sorsien kvaakkumiselle. Se vain napsi muina variksina maasta syötävää hetken ja käveli sitten sorsien ringistä läpi napsimaan hyönteisiä toisaalle, paikkaan, jossa hysteeriset akkasorsat eivät huutaneet alvariinsa sen korvaan. Niin vähän on rauhaa nykypäivän varikselle. Nahjukseksi arvellun variksen siirryttyä kauemmas kimmastuneet sorsatkin rauhoittuivat hieman, mutta vielä polskimaan mennessään ne ihan selvästi mutisivat ja mulkoilivat pahansisuisesti varista. Saisi nyt vähän ajatella tekemisiään.

Tänä aamuna minulla oli muuten leipää mukanani hieman siellä joella. Se valkoinen sorsa oli siellä taas, ja kun kaivoin leipäpussin taskustani, niin se valkuainen oikein juoksi joesta luokseni hamuamaan leipäpaloja. Tohkeissaan kiiruhtava sorsa on hupaisa näky. Ei pitäisi hänen juosta, mikäli haluaa säilyttää viileän imagon.

Imurisaaga – osa 2

Voisi kuvitella, että niinkin vähäpätöisestä asiasta, kuin vanhasta imurista ei saisi useampia tekstejä, mutta siinä kuvittelija erehtyy surkeasti, sillä tästä on kehkeytymässä imurisaagan toinen ja päätösjakso. Tässä osassa kaikki kulkee kiihtyvällä vauhdilla kohti synkeää kohtaloaan, jota kenenkään ei ole väistäminen. Tämän jälkeen vanhaa imuria ei enää tarinoissa tavata, ellei sitten päiväkirjani suosio romahda ja joudun tempaisemaan vanhoja suosikkeja takaisin mukaan jollain epäuskottavalla juonenkäänteellä.

Arvatenkin ensi viikolla imuri ilmestyy ikkunani taakse synkkänä ja myrskyisänä yönä ja yrittää kuristaa minut heikosti imeneellä letkullaan.

Mutta asiaan.

Minä kaupittelin sitä vanhaa imuri toissa viikolla netissä Tori.fi -sivustolla. Latasin sinne ilmoituksen, jossa oli kuva imurista, maininta laimeasta imutehosta ja pyyntihinta 20 euroa. Arvelin, että eiköhän sen joku aasi sieltä osta, kun halvalla saa.

Seuraavana päivänä sain sähköpostia torin oman linkin kautta, jossa joku englanninkielinen nainen kyseli, että onko se imuri hyvä ja toimiva. Sähköpostin lopuksi hän esitteli itsensä, sanotaan nyt vaikka Mariaksi, koska Mariaksi hän tosiaan itsensä esitteli. En jaksa tänään keksiä peitenimiä. Ja koska minä en ole aikaisemminkaan huikentelevaisuudella ja kevytmielisyydellä hankkiutunut tähän korkeaan ja menestyksekkääseen tilaani, tärväsin minä ainakin viisi minuuttia nenän kaiveluun ja ikkunasta ulos tähyilyyn ennen kuin suunnittelin yhtään rakastuvani tähän Mariaan. Mutta lopulta minä kuitenkin rakastuin palavasti. En voi tunteilleni mitään, olen kiihkeä jätkä.

Mielikuvitukseni oli tulessa. Pelkästään nimen perusteella kuvittelin Marian olevan ihana, koska kaikki aikaisemminkin kohtaamani Mariat ovat olleet ihania. En uskonut tämän Marian olevan niin vittumainen akka, että hän olisi tahallaan mennyt tekemään poikkeusta.

No, sitten kun olin vastannut lipevään sävyyn Marialle ja kehunut imurin olevan taatusti parempi kuin kihveli, kysyi Maria vielä yhden kysymyksen pölypussien saatavuudesta. Tämän kysymyksen hän esitti oikean sähköpostin kautta. Siinä sähköpostissa oli profiilikuva hänestä ja muuta yleistä tietoa. Ja voi hyvä jumala, että hän olikin kaunis. Hän oli kuin enkelin ja Bambin risteytys - hänellä oli karvainen naama, sorkat ja kauhean valkea iho. Selvisi myös, että hän oli kotoisin Ukrainasta ja täällä Jyväskylässä opiskelemassa jotain. Ja koska hän oli tällaisina aikoina tullut tänne Ukrainasta, uumoilin hänen kokeneen kuoleman kosketuksen lähellään ja sen vuoksi elävän kuin viimeistä päivää ja niinpä varovaistenkin arvioiden mukaan epäilin, että hänen tullessa hakemaan imuria, antautuisimmekin auringon laskiessa tunteidemme vietäviksi ja minä voisin tarjota hänelle hänen elämänsä huonoimman puoliminuuttisen. Lemmiskellessämme minun mieltäni vaivaisivat vielä selvittämättömät imuriperäiset kysymykset sekä sen 20 euroisen kohtalo, ja sen takia suoritukseni jättäisi toivomisen varaa. En minäkään jumalauta mikään kone ole! Jälkikäteen olisin kuitenkin pitänyt jylhiä puheita siitä, kuinka tässä on mies, jonka kanssa meno voi yltyä parhaimmillaan jopa keskinkertaisen kiihkeäksi. Valitettavasti en voi tarjota kiihkeitä välimeren öitä, mutta napakoita Tuomiojärven iltapäiviä olisi luvassa ihan tuon tuosta, jopa viikoittain.

Saatuaan vastaukseni pölypussikysymykseen, lupasi Maria ottaa seuraavana päivänä yhteyttä.

Seuraavana päivänä puhelimeni sitten soi ja langan toisessa päässä oli huonosti suomea puhuva nainen. Hän ei esitellyt itseään vaan alkoi pajattaa saman tien. Siellä oli selvästi nainen, joka tiesi mitä tahtoi. Rakastuin entistä voimakkaammin. Hän kysyi, että voisinko mitenkään tuoda imurin keskustaan ja saisiko sen 15 eurolla. Minä vastasin, että kyllä voin ja kyllä saa ja ryntäsin välittömästi imuri kainalossa polkupyörälleni ja lähdin keskustaan. Lähdin asunnoltani imurimyyjänä ja olisin palaava rakastuneena miehenä. Mikä mainio iltapäivä tämä olikaan.

Mutta keskustassa tämä varovasti rakennettu maailmani sitten romahti.

SE EI JUMALAUTA OLLUKAAN MARIA, JOKA OLI SOITTANUT!

Se oli joku toinen ulkomaalainen nainen, joka kaiketi sattumalta vaan sattui haluamaan samaa imuria. Eikä minulla siinä tilanteessa auttanut muuta kuin myydä se lupaamani imuri tälle naiselle, ja vielä 15 eurolla. Perkele, että se rikkoi kyllä sydämeni. Jäi hyvät viisi euroa saamatta. Mutta enhän minä voinut siinä tilanteessa muutakaan. En voinut vaan näytellä miestä, joka muutoin vain olisi ulkoiluttamassa rakasta imuriaan.

Myöhemmin tämä oikea Maria kyseli vielä imuria, mutta jouduin tuottamaan hänelle pettymyksen ja kertomaan, että valitettavasti suhteemme tulisi kaatumaan omaan mahdottomuuteensa ja lisäksi imuri on jo myyty. Toivoin hänen kuitenkin jatkavan pystypäin tulevaisuuteen.