Rakkauden kesä

Sanat: ”Voi kiitos. Olipa kiltisti tehty”, risteilevät enää päässäni, kun makoilen tässä asfaltilla ja harkitsen kuolemista vakavaan nestehukkaan ja lämpöhalvaukseen. Ne lauseet vainoavat nyt minua.

Sanat kuuluivat yhdelle ihastuttavasti hävyttömän näköiselle punatukkaiselle naiselle, jotka hän lausui minulle viekkaasti hymyillen tarjottuani viimeistä puhdasta juomalasia hänelle ruokalan jonossa. ”Noo, mitäpä tuosta. Syön ruokani aina ilman juomista”, vastasin minä hänelle marttyyrimäisin elkein. Mutta minä valehtelin. Voi luoja, miten minä valehtelinkaan. Jo sitä lasia tarjotessani olin kovasti janoissani ja kaipasin vettä, mutta kaipasin yhtä toista asiaa vielä enemmän.

Olin hetki aiemmin päättänyt, että tästä kesästä olisi tuleva minun rakkauden kesäni. Tänä kesänä eivät murhe ja yksinäisyys minuun koskisi, vaan maantie olisi kuuma ja maailma täynnä tutkittavaa. Tänä kesänä yöt olisivat lämpimiä ja huominen vielä jossain kaukana. Tänä kesänä punatukkaisen neitokaisen kuiskuttelisi korvaani hävyttömiä. Tätä kesää muistelisimme hänen kanssaan vanhoina.

Mutta ei. Nyt jumalauta näyttääkin, että aurinko torppasi ne suunnitelmat heti alkuunsa surmaamalla minut, hellämielisen hölmön, kuin kastematosen tähän asfaltille. Näin loppuni ollessa käsillä ja korppikotkien jo liidellessä ylläni kaduttaa vain se, etten koskaan ehtinyt tunnustaa punatukkaiselle naiselle suuria tunteitani. Hän oli eittämättä ihanin nainen, jonka kanssa olen asioinut 10 sekuntia. Mutta yhtäkaikki, se lasin tarjoaminen taisi olla virhe.

Yllättävä kohtaaminen

Viime viikonloppuna kohtalo melkein puuttui peliin, mutta minä en ollut tavattavissa.

Minulla on Facebookissa yksi kaveri, jonka kanssa olimme yhtaikaa yläasteella ja lukiossa, mutta jonka olen viimeksi nähnyt muistaakseni joskus viime vuosisadan puolella, koska niiden aikojen jälkeen emme ole asuneet lähelläkään toisiamme. (kuulostaa juuri sopivan dramaattiselta ilmaukselta tuo viime vuosisata – kuin olisimme tavanneet nuijasodassa tai ruton runtelemina sairastuvan olkipahnoilla. Ne vasta olivatkin aikoja.)

Tätä kaveria en kuitenkaan ole suuremmin kaipaillut missään vaiheessa, kun emme silloin kouluaikoinakaan mitään erityisen läheisiä kavereita olleet. Minä kyllä arvostin ja pidin hänestä, mutta me olimme kovin erilaisia. Hän oli älykäs ja minä en.

Muutama viikko sitten kuitenkin huomasin tämän kaverin kommentoineen jostain uutisesta oman, eriävän mielipiteensä Facebookissa ja minusta se oli ihan timanttia kommentointien historiassa. Toisin kuin yleensä internetissä on tapana, se mielipide oli ilmaistu älykkäästi, rauhallisesti ja jotenkin kummallisen vaivattoman hauskasti. Ja sellaista vittumaista ironiaa siinä ei ollut vähääkään. Itsekin olin nähnyt sen saman uutisen aiemmin, ja jäänyt sitä sen suuremmin miettimättä niihin uutisen ohjaamiin mielipiteisiin, mutta kaverini kommentin jälkeen käänsin kuitenkin näyttävästi takkini.

Ja siitä lähtien olen ihan erityisesti kiinnittänyt siihen huomiota, että aina kun tämä kaveri ryhtyy jotain kommentoimaan, ovat ne ilmaukset jotenkin mukavan rauhallisia ja älykkäitä. Ne hänen vastineensa ovat aina niin hyvin mietittyjä, ettei itsellä ainakaan ole enää liitua ruveta punkeamaan niitä vastaan, mutta vaikka joku rupeaisikin, saa hän olla eri mieltä ihan kaikessa rauhassa, sillä tämä kaverini ei ryntää paikalle korostelemaan itseään ja haukkumaan muita arveluttaviksi baletin ystäviksi.

Näiden kommenttien innoittamana aloin sitten viime viikolla yhtenä iltana oikein erikseen pohtia, että olisi mukava nähdä tätä kaveria pitkästä aikaa. Arvelin, ettei me ainakaan nyrkkitappelua saataisi kohdatessamme aikaiseksi.

Ja kuinkas sitten kävikään.

Viime lauantaina se kaveri sitten käveli yön kähmyssä metsäpolulla vastaan, kun olin palaamassa Yläkaupungin yö -tapahtuman yhdestä esityksestä. 15 vuoteen en ole miettinyt koko tyyppiä ja sitten kun mietin, kävelee hän parin päivän päästä vastaan. Mieleni voimani voivat olla näemmä pelottavat.

Mutta koska se tilanne tuli niin nopeasti vastaan, että se oli oikeastaan jo ohi ennen kuin edes tajusin, enkä ollut siitä tunnistamisestakaan varma, niin en sitten tehnyt muuta kuin vilkaisin taakseni... ja jatkoin kävelyä siihen alkuperäiseen suuntaan. Itseni ilmaisijan lahjat eivät näemmä ole vastaavasti niinkään pelottavat.

Sen tein myöhemmin, että varmistin facebookissa sen vastaantulijan todella olleen kaverini. En kyllä tajua, että mikä hyöty siitäkin oli. No, tulipahan varmistettua. Mutta ehkäpä tapaamme taas seuraavan kerran 15 vuoden päästä ja silloin aion olla valmis hihkaisemaan.

Yläasteesta tuli vielä mieleen yks tyyppi, jota silloin kutsuin itsekseni maailman surullisimmaksi mieheksi.

Hän oli vuoden tai kaksi vuotta minua vanhempi ja hän oli aina todella surullisen näköinen mies. Hänellä vaan sattui olemaan sellaiset kulmakarvat ja silmät, että hän näytti ilmeensä perusteella olevan joku sarjakuvahahmo, jolle aina käy kehnosti. Minusta hänen lähettyvillään olisikin aina pitänyt lymyillä henkilö pasuunan kanssa, jotta sitten kun tätä surullista miestä olisi joku väistämättä potkaissut pallolla munille tai ukkospilvi kastellut vain hänet, olisi tämä pasuunisti tempaissut ilmoille sellaisen surullisesti laskevan wa-wa-waaaa -tehosteen. Se olisi ollut sellaista tosielämän hauskaa huumoria. Ainakin minä olisin hihitellyt.

Mitäköhän sille miehelle nykyään kuuluu? Tuskinpa hänestä ainakaan mitään huippukirurgia on tullut. Vaikka hän tekisi vain luomileikkauksia, ehtisivät leikattavan omaiset arvatenkin syöksyä omaan miekkaansa nähdessään niin vakavailmeisen kirurgin tulevan ulos leikkaushuoneesta.

Mio zapatos es muy caliente!

Minä kävin muutama viikko sitten veljeni ja hänen puolisonsa luona tutustumassa heille muuttaneeseen pikkuhenkilöön. Nimeään tämä vaitelias tyyppi ei ollut vielä viikkojenkaan jälkeen suostunut kenellekään kertomaan, joten häntä oli alettu muitta mutkitta kutsua ituseksi. Itunen oli - ja epäilen kyllä hänen olevan vieläkin - mainio tyyppi. Kun hän siellä pötkötteli rauhallisesti vanhempiensa tai minun sylissäni, kävi yllättäen niin, että minun biologinen kelloni alkoi metelöidä. Huomasin kaipaavani kovasti sellaista perheellisen elämää. Ja näin jälkikäteenkin asiaa ajateltuna tuntuu, että olen kaivannut sellaista jo ainakin pari vuotta.

Mutta ei se reissu minussa pelkästään isällisiä tunteita herättänyt, vaan tapahtui siellä myös jotain suurta ja mullistavaakin.

Veljeni nähkääs tarjosi minulle parin kenkiä ihan ilmaiseksi. (In your face, kenkäkauppiaat. Minun rahoillani ette vähään aikaan pröystäile!)

Olavi väitti näiden tarjottujen kenkien olevan hänelle liian pienet ja sen vuoksi täysin käyttämättömät ja turhat. Minä tietysti luottavaisena ihmisenä häntä uskoin. Minulle kengät puolestaan tuntuivat olevan sopivat ja sen vuoksi otinkin ne lähtiessä mukaani.

Eilen sitten kokeilin ensimmäistä kertaa niitä kenkiä niin, että kävelin niillä oikeasti jossain. Sen reissun jälkeen minun päässäni pyöri vain yksi ajatus: ”VOI HYVÄ JUMALA! MITÄ MINÄ OLEN TEHNYT ANSAITAKSENI TÄLLAISEN KOSTON?”

Ne kengät olivat aivan kaameat kävellä. Jo viidenkymmenen metrin kävelyn jälkeen meininki oli jalkaterissäni kuin siellä olisi ollut käynnissä pienet Espanjan inkvisitiot. Ilman täytti kidutettujen varpaiden lohduton parku. Kun sitten yritin vain selviytyä elävänä - olin jo kovin huonossa kunnossa - tältä itkujen polulta takaisin kotiini, pohdiskelin tosissani, että näin huonoja kenkiä ei varmasti valmista kukaan vahingossa, vaan tällaisten jalkaterien keskiaikaisten kidutuslaitteiden suunnitteluun on vaadittu ihan erityisen saastainen mieli ja roimasti yritystä. Joku on aivan selvästi päättänyt kostaa ihmiskunnalle kokemansa vääryydet vittumaisten kenkien muodossa.

Onneksi kuitenkin selvisin ja nuo kengät aion polttaa roviolla, vaikka tuskinpa ne edes palavat. Ovat arvatenkin tuhoutumattomat ja palautuvat aina mystisesti takaisin piinaamaan minua poloista.

Mutta koska aloitin tekstin omaa isällisyyttäni korostavaan pohdintaa, haluan sen myös päättää sellaiseen. Haluaisiko joku lainata minulle vauvaansa? Tahtoisin huvittaa itseäni hieman tällaisella kuvan mukaisella huumorilla.

Kas noin, eiköhän nyt ole kiistattomasti todistettu kyvykkyyteni isäksi.

Ihana toukokuu

En muista koskaan aiempina vuosinani kiinnittäneeni erityisemmin huomiota pikkulintujen laulantaan, mutta esimerkiksi tänään riemastuin niin, että melkein liikutuin kuullessani pikkulintujen kovaäänistä toistensa viekoittelua käydessäni heti aamutuimaan kävelyllä läheisen joen rannalla. (On muuten hyvä, että linnuilla on oma, meille käsittämätön kielensä. Ei olisi minusta yhtään romanttista tai rentouttavaa, jos keväisin pihapuut täyttyisivät ihmisten kielellä mylvivistä pikkusiivekkäistä: ”Antakee piillluuaaa, antakaa joku ees vähäseeeen”)

Mutta toivottavasti tämä tieto herkistymisestäni ei nyt leviä moottoripyöräkerhoni jäsenille. Alkaisivat arvatenkin esittämään arveluja, joiden mukaan olisin pikkulintuihin päin kallellani, ja luultavasti he myös pakottaisivat minut ajamaan jonon hännillä sellaisella tyttöjen polkupyörällä, jossa on tupsut stongan päissä ja pikkuinen pinkki kori edessä, eikä edes yhden yhtä pääkalloa missään. Silloin olisi kyllä pirullisen vaikeaa herättää kaipaamaani pelkoa ja kunnioitusta kulmakunnilla, kun kaverini lipuisivat viileän äänekkäästi eteenpäin ja minä puolestani sotkisin vimmatusti pikkupyörälläni perässä. Epäilen ainakin, ettei soittokelloni kohtelias pring pring -ääni saa kylvettyä hyytävää kauhua vihollisteni selkäpiihin.