Puhtaus on puoli ruokaa

Minä olen mies, joka suhtautuu melko vapaamielisesti hygienia-asioihin ja parasta ennen -päiväyksiin ruuanlaitossa. Teoriani mukaan yltiöpäinen varovaisuus ei tällä saralla johda lopulta kuin heikkomielisyyteen ja pelkotiloihin, kun taas vapaamieliset nauttivat alati riemusta, muhkeasta kehosta ja pystyvät voimillaan vastustamaan bakteereita, kuivia laiheliineja ja muita mulkeroita. Mutta siihen minäkin jukoliste vedän rajan, että kokki ampaisee kesken syömiseni oksentamaan. Pohja se on minunkin säkissä.

Kävin eilen syömässä yhdessä pitseriassa, jossa en ollut käynyt pitkään aikaan, mutta silloin kun kävin, oli siellä aina tarjolla erinomaista pitsaa ja lounasta sopuhintaan myös viikonloppuisin. Nyt kun menin ravinteliin, tuli minulle sieltä heti sellainen orastava epämiellyttävyyden tunne, jonka syytä en kuitenkaan tajunnut vasta kuin näin jälkeenpäin. Nyt myöhemmin ajateltuna merkit olivat esillä päivänselvästi. Paikka oli kuin aavekaupungin saluuna – sisälle astuessani rotta ampaisi pakosalle nurkasta, joka paikka oli pölyn peitossa ja huoneen täytti ainoastaan tuulen heiluttaman oven narina. Ja sen olisi pitänyt olla kaikista selvin merkki, että minut nähdessään tarjoilija säikähti, horjahti penkiltä ja huudahti:” Ay caramba!”. Hän tuijotti minua kuin aavetta. Mutta valitettavasti minä olin jättänyt Sherlock Holmesin kaksilippaisen hatun kotiin, niin nämä merkit jäivät ennalta tajuamatta ja niinpä minä tilasin pitsan.

Mutta en minäkään nyt sentään niin tolvana ole, etten tajuaisi jonkun olleen vialla silloin, kun kokki sai hurjan yskäkohtauksen leivontapöydän ääressä ja siirtyi lopulta oksentamaan vessaan. Olin silloin syönyt vähän yli puolet pitsastani ja harvoin olen ollut niin järkyttynyt. Se ei totta vieköön ollut mukava tunne. Se oli minun kiirastuli – kuunnella nyt kun toinen oksentaa ja samalla miettiä, että olisiko jäljelle jääneen pitsan syöminen riskin arvoista. Ruoka kuitenkin on aina ruokaa ja nauttimatta jäänyt kalori on iäksi nauttimatta jäänyt kalori. Lopulta minä tulin raskain sydämin siihen tulokseen, että antaa olla, ja niinpä lähdin pois. Ovella vielä huikkasin kiitokset, mutta ne olivat sävyltään pirulliset.

Mutta kaikki tämä tapahtui jo eilen, enkä alkujärkytyksen jälkeen ole kärsinyt mistään oireista, niin kai minä onnistuin väistämään luotia. Arvatenkin se mainostamani aikaisemman elämän vapaamielisyys pelasti minut sisäelimiä korventavalta kuolemantaudilta.