Toissa päivänä eloni oli auvoista ja aurinko tuntui paistavan pitkästä aikaa paatuneeseen sieluuni. Mutta vähänpä tiesin; onneni oli jo katoamassa.
Olin ruokatauolla töistäni ja seisoin yhden lounasravintolan ruokajonossa miettien syvällisyyksiä, kun yhtäkkiä tajusin edessäni seisovan eläkeläisukon tuijottavan minua. Kun katseemme kohtasivat, hän sanoi muka ystävällisesti hymyillen:
"Miten on mahdollista, että sinulla on vielä tässä vaiheessa hattu päässä!"No jo on taas meininkiä saatana, ajattelin. Eihän tässä olla lähelläkään ruokia vielä! En kuitenkaan puhunut mitään.
Ihan kuin se ukko olisi ollut tekemässä suurtakin yhteiskunnallista palvelusta myös minulle itselleni, kun sai huomauttaa ilmiselvää (ulkoa tullutta) nuorisorikollista pipopäisyyden töykeydestä miltei ruuan välittömässä läheisyydessä. No, minä kuitenkin häkellyin siitä yhtäkkisestä hyökkäyksestä käytöstapojani tai tyyliäni kohtaan niin, että otin sen viime aikoina erityisen paljon keskustelua herättäneen pipon pois päästäni. Mutta minä tein sen kuitenkin niin kovin ylpeään ja tekojani katumattomaan sävyyn. Nyt kun muistelen omaa käytöstäni sillä hetkellä, niin epäilen, että liekkö koskaan historian saatossa pipo otettu päästä niin täysin vailla katumuksen häivääkään. Ei minua syyttä kutsuta laajalti nuoreksi kapinalliseksi. (Olin aikeissa ottaa piponi joka tapauksessa kohta pois päästä, mutta sitähän en voinut silloin tunnustaa.)
Mutta näin jälkikäteen minua ärsyttää tämä aiheetta nilkiksi epäily ja harmittaa, etten todennut käppänälle laupias ilme kasvoillani kuin itse rauhanenkeli siltoja rakentaessaan, että kappas vaan, nyt kun tuli käytöstavat puheeksi, niin minullapa ei enää olekaan pipoa päässä, mutta sinä olet vieläkin toisten asioihin puuttuva ääliö! Mitenkäs se pöytä näin pyörähtikään?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti