keskiviikko 23. tammikuuta 2013

Avara luonto

Mikä halvattu on tämä hellämielisyys, joka tuntuu vain pahenevan, mitä vanhemmaksi tulen. Tällaisena jatkuessaan tässä on kohta edessä hallitsemattomat vakavuuskohtaukset ja tarve kirjoittaa runoja elosta ja rakkaudesta.

Minä olen vuosia tykännyt kovasti Ylen Avara luonto -sarjasta, sillä minusta on mukava katsella erilaisten eläinten toimia ja luonnon erikoisuuksia rauhaisasti selostettuna – erityisesti jaksot valaista tai lumisista vuorista ovat suosikkejani. Mutta viime aikoina olen huomannut, että toisinaan jaksoissa kuvataan luontoa minun makuuni vähän liian dramaattiseen tyyliin. Minulle tulee kurja olo, kun jollekin pienelle eläimelle kehitellään ensin tarina menneisyyksineen ja tulevaisuudentoiveineen ja sitten WHAM, se eläin joutuukin äkkiarvaamatta jonkun toisen eläimen rusikoimaksi ja se kamppailu näytetään yksityiskohtaisesti. Meno on välissä hyvin raa'an ja julman näköistä. Todella harvoin mitkään elokuvien väkivaltakohtauksetkaan häiritsevät minua näin paljon.

Esimerkiksi viime lauantain jaksossa aiheena oli Iso valliriutta ja sen ekosysteemi.(Yritänpä nyt kirjoittaa jaksosta oikeen neutraalisti, ilman Disney-väritystä) Yksi kohtaus oli sellainen, jossa näytettiin kuinka pikkuruiset liemikilpikonnan poikaset kuoriutuivat rannalla munistaan ja lähtivät sitten vimmatusti kiiruhtamaan kohti merta päästäkseen sinne polskimaan ja pärskimään nauraen kylmää vettä viimeisen, mätämunaksi arvellun, päälle. Mutta eihän se mikään riemumarssi mereen kaikille ollut. Ravun saatana oli keskeyttänyt huumekaupan ja muut rikolliset toimensa ja mennyt lymyilemään kiven taakse kilpikonnaliemi mielessään. Kun pieni liemikilppari oli sitten porhaltamassa kiven ohi, viuhahti ravun saksi, ja niin kilppari oli jäänyt kiipeliin. Minun sydämeni oikein poksahti rikki, kun ruudulla näytettiin lähikuvaa sitkeästi pakoon yrittävästä kilpikonnan poikasesta ja tästä julmailmeisesti kiinni pitäneestä murhaaja ravusta. Se paskiainen vain piti siitä kilpparista kiinni ja rusikoi saksillaan. Tuskin se rapu edes halusi sitä kilpikonnalientä. Se vain halusi kostaa jollekin, kun sitä itseään oli pienenä haukuttu saksikäsi-homoksi.

Ja minä kun olisin vain halunnut viettää mukavan lauantai-illan painien viskimöyhyissäni nakkikioskijonossa ja kähmiä lopulta kömpelösti jotain löyhämoraalista mamselia, mutta eihän siitä jumalauta mitään tullut! Koko ajan vain suretti Kaarlo Kilpparin liian nuorena päättynyt elämä. Siinä meni nähdäkseni liemikilpikonnista parhain.

2 kommenttia:

  1. ...ja myös ne linnun ryökäleet olivat Turtleseja nokkimassa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, niin olivat.

      Pitänee joskus matkustaa sinne valliriutalle kostamaan kilppareiden puolesta. Päivät menisivät rattoisasti niitä lintuja kuristaen ja rapuja potkien, illalla sitten voisi uupuneena nauttia raikasta kilpikonnalientä... Kun ovat niin kovin herkullisia pirulaisia

      Poista