Robottihylje

Näin äsken Ylen uutisissa jutun, jossa kerrottiin, kuinka Vantaalaiseen vanhainkotiin oli tuotu vanhusten seuraksi robottihylje. Se hylje reagoi ihmisen kosketukseen liikkumalla, räpyttelemällä suuria silmiään ja ääntelemällä. Hylkeen oli tarkoitus tarjota vanhuksille kosketusta ja hellyyttä. Linkki uutiseen tässä.

Voi hyvä luoja, miten surulliseksi se uutinen minut teki! Eläintä imitoiva robottiko on muka lohduttavinta ja parasta mitä niille ihmisille voidaan pitkän elämänsä lopulla tarjota?

Olen ymmärtänyt, että eutanasian vastustajat vastustavat armomurhaa enimmäkseen sillä perusteella, että elämä on heidän mielestään niin arvokas tapahtuma, ettei ihmisen pitäisi ryhtyä sitä omin päin ja halujensa mukaan lopettelemaan. Mutta jos minun eloni - mikäli olen sitten vanhuksena hoitokodissa vailla kosketusta ja seuraa – arvioidaan vain yhden robotin kähmimisen arvoiseksi (arvatenkin hoitohenkilökunta olisi silloinkin vain teipannut karvoja tavallisen robotti-imurin päälle), niin ennemmin minä varmaankin tilaisin laskun tästä showsta ja poistuisin suosiolla esiripun taakse. Arvostan elämääni sen verran, etten haluaisi tuhlata sen loppua robotin taputteluun.

Robottihylje.. Voi saatana! Olikohan sen hankkimishetkellä vanhusten koskettelukepakot päässeet loppumaan.

P.S. Vaikka itse sanonkin, niin silloin on kyllä päiväkirjan teksti onnistunut, kun ensin siinä otetaan kantaa eutanasiaan ja sitten siinä ajaudutaan mätkimään poloisia vanhuksia kepakolla.

Puhtaus on puoli ruokaa

Minä olen mies, joka suhtautuu melko vapaamielisesti hygienia-asioihin ja parasta ennen -päiväyksiin ruuanlaitossa. Teoriani mukaan yltiöpäinen varovaisuus ei tällä saralla johda lopulta kuin heikkomielisyyteen ja pelkotiloihin, kun taas vapaamieliset nauttivat alati riemusta, muhkeasta kehosta ja pystyvät voimillaan vastustamaan bakteereita, kuivia laiheliineja ja muita mulkeroita. Mutta siihen minäkin jukoliste vedän rajan, että kokki ampaisee kesken syömiseni oksentamaan. Pohja se on minunkin säkissä.

Kävin eilen syömässä yhdessä pitseriassa, jossa en ollut käynyt pitkään aikaan, mutta silloin kun kävin, oli siellä aina tarjolla erinomaista pitsaa ja lounasta sopuhintaan myös viikonloppuisin. Nyt kun menin ravinteliin, tuli minulle sieltä heti sellainen orastava epämiellyttävyyden tunne, jonka syytä en kuitenkaan tajunnut vasta kuin näin jälkeenpäin. Nyt myöhemmin ajateltuna merkit olivat esillä päivänselvästi. Paikka oli kuin aavekaupungin saluuna – sisälle astuessani rotta ampaisi pakosalle nurkasta, joka paikka oli pölyn peitossa ja huoneen täytti ainoastaan tuulen heiluttaman oven narina. Ja sen olisi pitänyt olla kaikista selvin merkki, että minut nähdessään tarjoilija säikähti, horjahti penkiltä ja huudahti:” Ay caramba!”. Hän tuijotti minua kuin aavetta. Mutta valitettavasti minä olin jättänyt Sherlock Holmesin kaksilippaisen hatun kotiin, niin nämä merkit jäivät ennalta tajuamatta ja niinpä minä tilasin pitsan.

Mutta en minäkään nyt sentään niin tolvana ole, etten tajuaisi jonkun olleen vialla silloin, kun kokki sai hurjan yskäkohtauksen leivontapöydän ääressä ja siirtyi lopulta oksentamaan vessaan. Olin silloin syönyt vähän yli puolet pitsastani ja harvoin olen ollut niin järkyttynyt. Se ei totta vieköön ollut mukava tunne. Se oli minun kiirastuli – kuunnella nyt kun toinen oksentaa ja samalla miettiä, että olisiko jäljelle jääneen pitsan syöminen riskin arvoista. Ruoka kuitenkin on aina ruokaa ja nauttimatta jäänyt kalori on iäksi nauttimatta jäänyt kalori. Lopulta minä tulin raskain sydämin siihen tulokseen, että antaa olla, ja niinpä lähdin pois. Ovella vielä huikkasin kiitokset, mutta ne olivat sävyltään pirulliset.

Mutta kaikki tämä tapahtui jo eilen, enkä alkujärkytyksen jälkeen ole kärsinyt mistään oireista, niin kai minä onnistuin väistämään luotia. Arvatenkin se mainostamani aikaisemman elämän vapaamielisyys pelasti minut sisäelimiä korventavalta kuolemantaudilta.

Avara luonto

Mikä halvattu on tämä hellämielisyys, joka tuntuu vain pahenevan, mitä vanhemmaksi tulen. Tällaisena jatkuessaan tässä on kohta edessä hallitsemattomat vakavuuskohtaukset ja tarve kirjoittaa runoja elosta ja rakkaudesta.

Minä olen vuosia tykännyt kovasti Ylen Avara luonto -sarjasta, sillä minusta on mukava katsella erilaisten eläinten toimia ja luonnon erikoisuuksia rauhaisasti selostettuna – erityisesti jaksot valaista tai lumisista vuorista ovat suosikkejani. Mutta viime aikoina olen huomannut, että toisinaan jaksoissa kuvataan luontoa minun makuuni vähän liian dramaattiseen tyyliin. Minulle tulee kurja olo, kun jollekin pienelle eläimelle kehitellään ensin tarina menneisyyksineen ja tulevaisuudentoiveineen ja sitten WHAM, se eläin joutuukin äkkiarvaamatta jonkun toisen eläimen rusikoimaksi ja se kamppailu näytetään yksityiskohtaisesti. Meno on välissä hyvin raa'an ja julman näköistä. Todella harvoin mitkään elokuvien väkivaltakohtauksetkaan häiritsevät minua näin paljon.

Esimerkiksi viime lauantain jaksossa aiheena oli Iso valliriutta ja sen ekosysteemi.(Yritänpä nyt kirjoittaa jaksosta oikeen neutraalisti, ilman Disney-väritystä) Yksi kohtaus oli sellainen, jossa näytettiin kuinka pikkuruiset liemikilpikonnan poikaset kuoriutuivat rannalla munistaan ja lähtivät sitten vimmatusti kiiruhtamaan kohti merta päästäkseen sinne polskimaan ja pärskimään nauraen kylmää vettä viimeisen, mätämunaksi arvellun, päälle. Mutta eihän se mikään riemumarssi mereen kaikille ollut. Ravun saatana oli keskeyttänyt huumekaupan ja muut rikolliset toimensa ja mennyt lymyilemään kiven taakse kilpikonnaliemi mielessään. Kun pieni liemikilppari oli sitten porhaltamassa kiven ohi, viuhahti ravun saksi, ja niin kilppari oli jäänyt kiipeliin. Minun sydämeni oikein poksahti rikki, kun ruudulla näytettiin lähikuvaa sitkeästi pakoon yrittävästä kilpikonnan poikasesta ja tästä julmailmeisesti kiinni pitäneestä murhaaja ravusta. Se paskiainen vain piti siitä kilpparista kiinni ja rusikoi saksillaan. Tuskin se rapu edes halusi sitä kilpikonnalientä. Se vain halusi kostaa jollekin, kun sitä itseään oli pienenä haukuttu saksikäsi-homoksi.

Ja minä kun olisin vain halunnut viettää mukavan lauantai-illan painien viskimöyhyissäni nakkikioskijonossa ja kähmiä lopulta kömpelösti jotain löyhämoraalista mamselia, mutta eihän siitä jumalauta mitään tullut! Koko ajan vain suretti Kaarlo Kilpparin liian nuorena päättynyt elämä. Siinä meni nähdäkseni liemikilpikonnista parhain.

Yllätys palkkio

Koska Niina otti Kitin muutamaksi päiväksi hoitoonsa, niin ajattelin työn palkkioksi tehtailla hälle joulun kissakuvista korkealuokkaisen ja sivistineisyyttä pullollaan olevan sarjakuvan, jossa hänen kissansa Leelo esittää kultivoitunutta sankaria.

Arvoisa herrasväki, pitäkää kiinni monokkeleistanne ja olkaa valmiita aplodeeraamaan sivistyneen hillitysti taiteelle, sillä tässä sitä nyt tulee.

Käytöstavat

Mihinköhän perustuu käyttäytymissääntö, ettei ruuan lähettyvillä saa norkoilla hattu päässä. Paitsi kokit, he kyllä muka saavat tehtailla rikoksia vanhan kansan käytöskoodia vastaan miten tahtovat.

Toissa päivänä eloni oli auvoista ja aurinko tuntui paistavan pitkästä aikaa paatuneeseen sieluuni. Mutta vähänpä tiesin; onneni oli jo katoamassa.

Olin ruokatauolla töistäni ja seisoin yhden lounasravintolan ruokajonossa miettien syvällisyyksiä, kun yhtäkkiä tajusin edessäni seisovan eläkeläisukon tuijottavan minua. Kun katseemme kohtasivat, hän sanoi muka ystävällisesti hymyillen:

"Miten on mahdollista, että sinulla on vielä tässä vaiheessa hattu päässä!"

No jo on taas meininkiä saatana, ajattelin. Eihän tässä olla lähelläkään ruokia vielä! En kuitenkaan puhunut mitään.

Ihan kuin se ukko olisi ollut tekemässä suurtakin yhteiskunnallista palvelusta myös minulle itselleni, kun sai huomauttaa ilmiselvää (ulkoa tullutta) nuorisorikollista pipopäisyyden töykeydestä miltei ruuan välittömässä läheisyydessä. No, minä kuitenkin häkellyin siitä yhtäkkisestä hyökkäyksestä käytöstapojani tai tyyliäni kohtaan niin, että otin sen viime aikoina erityisen paljon keskustelua herättäneen pipon pois päästäni. Mutta minä tein sen kuitenkin niin kovin ylpeään ja tekojani katumattomaan sävyyn. Nyt kun muistelen omaa käytöstäni sillä hetkellä, niin epäilen, että liekkö koskaan historian saatossa pipo otettu päästä niin täysin vailla katumuksen häivääkään. Ei minua syyttä kutsuta laajalti nuoreksi kapinalliseksi. (Olin aikeissa ottaa piponi joka tapauksessa kohta pois päästä, mutta sitähän en voinut silloin tunnustaa.)

Mutta näin jälkikäteen minua ärsyttää tämä aiheetta nilkiksi epäily ja harmittaa, etten todennut käppänälle laupias ilme kasvoillani kuin itse rauhanenkeli siltoja rakentaessaan, että kappas vaan, nyt kun tuli käytöstavat puheeksi, niin minullapa ei enää olekaan pipoa päässä, mutta sinä olet vieläkin toisten asioihin puuttuva ääliö! Mitenkäs se pöytä näin pyörähtikään?

Kuvia jouluaatolta

Jouluaattona taivaalla näkyi omituinen valoilmiö - aurinko kekkuloi taivaalla vailla minkäälaista häpyä, vaikka kaamokset ja kaikki oli muka käynnissä. Aurinkoa ei ilmeisesti noin vain komennellakaan pysymään piilossa. En muista koskaan nähneeni moista aiemmin.

Myös yöllä oli erityisen valoisaa