Tekstinception

Hyvät ihmiset, olkaamme jo etukäteen surullinen kohtalostani! Aion kohta nimittäin kirjoittaa itsetutkiskelevasti kirjoittamisestani ja se on selvä merkki siitä, että hönö on alkanut ottaa itsensä ja ”taiteensa” liian tosissaan. Mutta ruma totuus on joskus kohdattava päästäkseen eteenpäin. Asiaan.

Joskus aikoinaan kuulin Jari Tervon sanovan tv-haastattelussa, että hän kirjoittaa parantaakseen maailmaa - jos ei muiden, niin ainakin omaansa. Ja koska vaatimattomuus ei tuohon maailman aikaan kuulunut luonteenpiirteisiini, niin tuumailin touhun kuulostavan niin helpolta, että jos Tervon tasoinen raapustelija siihen pystyy, niin totta vieköön pystyn siihen minäkin. (Oikeasti jotkut Tervon kirjat ovat minusta lähes parhaita.) Uskoin, että jahka nerouteni huomataan ja sanoihini aletaan kiinnittää huomiota, niin maailmasta häviää kertalaakista ilkeys, tyhmyys, äänekkyys, liiallinen maineen ja rahan havittelu sekä nälänhätä ja myös kanaviillokki. Niin, myös tekopirteyden ja yltiöpositiivisuuden arvelin menehtyvän siihen paikkaan epäilemättä viisaiden sanojeni edessä. Ja jos mikään noista ei toteutuisi, niin uskoin ainakin hankkivani niin laajan ihailijaryhmän, että aikani olisi kulunut heidän kanssaan yhteiseen harrastukseen, itseni varauksettomaan ihailuun ja ylistyslaulujen sommitteluun.

Mutta vitut!

Vaikka minä riemuisan alun jälkeen kuinka kirjoitin ja kirjoitin, ei maailma parantunutkaan yhtään, ei edes omani. Aasit pysyivät aaseina ja minä heille käärmeissäni. Ja kun alussa kirjoittamisesta tuli voimakas ja hemmetin hyvä olo - usein kirjoittaessani pääsin yllättämään itsenikin jollain pikku sketsillä tai ajatuksella, ja se oli paras hetki koko harrastuksessa - niin mitä enemmän kirjoitin, sen vaikeammaksi tämä tarinallisen yllätyskäänteen tekeminen tuli. Lopulta minusta tuntui kuin olisin toistanut vain itseäni itseni tapaan. Niinpä minä vaivuin sellaiseen epätoivoon, että ryntäsin saman tien kammiooni katkomaan kaikki sulkakynät, polttamaan pergamentit ja paiskaamaan vielä viimeisen dramaattisuuden puuskassa myös öljylampun palasiksi lattialle huutaen samalla taivaalle: ”sanat, riivasitte minua viimeisen kerran!” Sen päälle nauroin hullusti hohottaen liekkien jo nuollessa kaapuani! Olin menettänyt järkeni, koska kirjoittaminen ei ollut enää helpotus. Siitä oli tullut raskas riesa.

Niin, enkä minä myöskään ollut hankkinut niitä ihailevia seuraajiakaan tiettävästi yhtäkään. Lopettamiseni hetkelläkään kukaan ei uhannut hysteerisenä syöksyä sillalta turmioonsa ja se oli kyllä kirottu pettymys. Sitä olisi tyytynyt niin kovin vähään, mutta unohdettuna jouduin elämään.

Nyt minä sitten olen ihan selvästi unohtanut sen aiemman riivauksen, koska viime aikoina olen alkanut huomata sieluni käyvän levottomaksi ja uneni ohueksi sanottavan tarpeesta. Olen havahtunut usein että jälleen mietin ja rytmitän jotain tekstiä kävellessäni ja lipsahtelen äkkiarvaamatta pitkiksi ajoiksi muihin maailmoihin, vaikka pitäisi pysyä tässä. Tahtonee siis sanoa, että koska olen liian laiska kokonaisen kirjan kirjoittamiseen, niin tulevaisuudessa on luultavasti luvassa älykkäitä huomioita elämästä ja ihmisyydestä leppoisan päiväkirjan sisään piilotettuina. Eli pierupusseja, banaaninkuoreen liukastumisia ja syyttömän sivullisen lyömisiä oikean kohteen väistäessä kyykkyyn menemällä tullaan näkemään.

Voi tietysti olla, että en vieläkään ole toipunut edellisen yrityksen koettelemuksista ja luovutan jälleen kirjoittamisen käydessä vaikeaksi ja turhauttavaksi ajanhukaksi. Ei sitä koskaan tiedä.