Polkupyöräretki vaikeuksiin

Maailma voi muuttua, pojasta kasvaa mies, poltetut sillat jälleenrakentaa, kipeätkin muistot haaleta, mutta yksi asia ei taatusti muutu.

Polkupyörät eivät kestä minulla.

Ollessani pieni poika vain, mikään asia ei purkautunut toimimattomiksi ja vääntyneiksi osiksi yhtä nopeaa kuin polkupyörät. Esimerkiksi ensimmäisessä vaihdepyörässäni vaihteet kestivät pyörän saamisen jälkeen alle varttitunnin. Ne hajosivat neitsytmatkalla surullisen kuuluisassa Onkamontien katastrofissa.

Toisella kerralla minun ensimmäisestä, sittemmin veljelleni siirtyneestä pyörästä räjähti runko spontaanisti kokonaan kahtia esitellessäni kaverilleni pyörän kantoon törmäämisominaisuuksia. Tajusin silloin tehneeni sen luokan rikoksen, etten nähnyt muuta tietä tilanteesta ulos kuin lavastaa pyörä ensin ehjäksi ja sen jälkeen pakata noin seitsemän vuotta kestäneen elämäni aikana hankkimani omaisuuden nyyttiin ja lähteä maailmalle lainsuojattomaksi kiertolaiseksi. Niinpä minä hyppäsin keppi olallani ja kitara sylissäni junan tavaravaunuun ja lähdin. Pakomatkani oli polveileva ja tapahtumarikas, mutta lopulta lain pitkä koura saavutti minut puolen kilometrin päästä kotoani, mummolasta. Vaikka olin jo kiertolaisena tottunut epäinhimillisiin ja karuihin olosuhteisiin, en saattanut vastustaa mummolassa tarjolla olleita limunaatia, pullaa ja oikeaa lehmänmaitoa. Joskus sitä rikollinenkin vaan haluaa hemmotella itseään. Ja siihen mukavuudenhaluun vanhempani, nuo juonikkaat pirulaiset, sitten iskivät soittamalla minut kotiin. Huuto ”dead man walking” kaikui päässäni kotiin raahustaessani. Yllättäen en muista saaneeni mitään rangaistusta tuosta rikoksesta ja iltapäivän mittaisesta paostani, mutta sen iltapäivän pelon minä muistan selvästi.

Voisi kuvitella, että tuollaiset pyörän särjennät olisivat jääneet lapsuuteen, mutta sehän se vasta harhakuvitelma olisi. Minulla on esimerkiksi viime aikoina ollut käytössä tuolta aiemmin mainitusta mummolasta tuotu pyörä ja olen kuluttanut sen korjaamiseen aikaa kohta enemmän kuin ajamiseen. Kolme viikkoa sitten olin jäädä auton alle, kun tien ylitystä tavoitellessani polkaisin reippaasti ja ainoa tapahtuma siinä riehunnassa oli katkennut poljinkampi. Se kampi vaihdettiin uuteen kaksi viikkoa sitten ja sen vuoksi sitä voisi herkemmät varmaan kuvitella, että nyt alkaa elämä vailla polkimista aiheutuvia huolia, mutta taas olisi kuvittelija väärässä. Polkaisin myös uuden kammen poikki viime torstaina. Eli kampi kesti päivää vaille kaksi viikkoa.

Jumalauta! Kohta en enää uskalla koskea polkupyöriin.

Pyöräilystä tuli mieleeni, että näissäkin tarinoissa aiemmin esiintynyt kaverini Joona on parasta aikaa kilpailemassa oikeassa triathlonkisassa Englannissa. Triathloniin kuuluu 3.8 kilometriä uintia, 180 kilometriä pyöräilyä ja 42.2 kilometriä juoksua peräkkäin ja ilman taukoja nautittuna. Noita lukuja kun katselee ja miettii, niin jäljelle jää vain oikeastaan yksi tehtävä:

Pitäkäämme hiljainen hetki Joonan muistolle...

Hän oli hieno, joskin näemmä hieman typerä mies. Minusta nuo luvut ovat niin älyttömiä, ettei niitä tavallinen ihminen voi suorittaa menehtymättä paria kertaa matkan aikana, ellei tällä sitten ole yhteyksiä yläkertaan tai taitoja mustan magian saralla, eikä Joonalla tiettävästi ole kumpaakaan.