Pikakurssi tarinankerrontaan

”koska siellä taisi olla akka ratissa!”, päätin taannoin erään itse keksimäni tarinan, eikä se herättänyt hymähdyksiä kummoisempia reaktioita pöytäseurueessani. Tajusin jo puhuessani itsekin, että tarina oli huonoa keskitasoa junttimaisine loppukaneetteineen ja siksi en jäänyt laimeaa vastaanottoa sureksimaan.

Kymmenisen minuuttia myöhemmin kuulin, kuinka viereisessä pöydässä joku tyyppi kertoi täsmälleen samaa tarinaa, ihan samalla tavalla, mutta humalaisesti karjuen. Kun hän pääsi tuohon tarinan kliimaksiin, räjähti koko halvatun baari nauramaan. Näytti siltä, että hurmioitunut kansa olisi puhkeava kohta seisoviin aplodeihin ja kantava kertojan kultatuolissa kadulle miehen kunniaksi järjestettävään juhlakulkueeseen, jonka aikana sambarytmit valtaisivat kadut ja amatsoonit tanssisivat kimaltelevissa bikineissään - kun taas samaan aikaan toisaalla - minä olisin jäänyt yksin (kaverini olisivat arvatenkin rynnänneet kulkueen keulille juhlimaan) sinne sekasortoiseen baariin istumaan jakkaralleni ja pöllämystyneenä huokaamaan: ”piru vieköön”

Aina pitäisi muistaa elää tarinansa reipasta ääntä käyttäen.