Jumalan kosto ihmiskunnalle

Jos joku haluaa kauheasti valtaa ja sen suomin eduin sitten rääkätä syyttömiä lähimmäisiään, niin kyllä ei enää nykypäivänä kannata pyrkiä esimerkiksi Libyan tai Iranin diktaattoriksi, se kun vaikuttaa kovin vaivalloiselta touhulta. Hirmuvaltiaaksi hamuavan täytyy alvariinsa kavuta parvekkeelle karjumaan vaahto suupielissä kansalle kiihottavia mietelauseita, mestauttaa tunaroivia kokkeja, anoppeja ja muita mulkeroita sekä keksiä valheellisia sankaritekoja itsestään (kuka semmoista enää nykyään harrastaa). Ja mikäli oikein ”maanantai boogie” iskee päälle noissa diktaattorihommissa, saattaa kansa keppostelupäissään kiihtyäkin väärään suuntaan ja ryhtyä mestaamaan itse hirmuhallitsijaa. Se kyllä pilaisi keneltä tahansa diktaattorilta sen päivän. Näinpä ollen, mielestäni haittoja on liikaa.

Varsinkin kun nykyään voi ryhtyä vähällä vaivalla mikrotukihenkilöksi.

Heillä on nyky-yhteiskunnassa se todellisin valta tavalliseen kansaan ja osa tuntuu käyttävän sitä valtaa melko auliisti.

Minä olen nyt viime aikoina joutunut ”töissäni” vierailemaan usein mikrotukihenkilöiden luona ja joka halvatun kerta olen poistunut sieltä murhanhimoisin ajatuksin.

Tilanne alkaa yleensä luisua päin hevonvittua jo heti siinä vaiheessa, kun astun mikrotuen huoneeseen. Vastaanotoksi siellä yleensä saa näiden viiden syrjäisen kaupungin seriffin vihjailevat mulkoilut siitä, kuinka minunlaiseni muukalainen ole tervetullut näille main. Viestiä painottaakseen he hivelevät vöillään roikkuvia Leathermanejaan: ”Älä pakota minua tarttumaan tähän, tampio!”

Ja jos pösilö kuitenkin rohkenee esittää jonkun kysymyksen, vastaukseksi on yleensä luvassa lisää halveksuvaa mulkoilua, tuhahtelua ja lopulta silmien pyörittelyä. Myös jonkinnäköistä koneenomistajan komentelua ja jopa syyttelyä on jossain vaiheessa tarjolla (näillä kohdin minä yleensä mietin murheellisena, kuinka maailmasta on hävinnyt liikaa yllättävän väkivallanteon pelkoa). Ja sitten aivan lopuksi, ellei kahvitauko ala, saattaa jonkinlainen ratkaisu löytyä ongelmaan, jonka jälkeen mikrotukihenkilö käyttäytyy kuin minun olisi syytä ripotella ruusun terälehtiä hänen poluilleen sekä uhrattava esikoiseni hänen vuokseen.

Mutta osaavat mikrotukihenkilöt toki olla myös ystävällisiä. Tänään mennessäni sinne heidän tiloihinsa, oli siellä minua ennen palveltavana nainen, joka oli hävyttömän viehättävä - hänen olemuksensa ja tummat silmät palauttivat mieleeni nuo kuuman kosteat Casablancan yöt toimiessani siellä Humphrey Bogartina 40-luvulla. Eli nyt kun palveltavana oli neito hädässä, niin kyllä sitä sitten oltiin niin maireaa poikaa että. Ai jumalauta, miten pikku marakatit hyppivätkään kilvan volttia ja temppuilivat kamppaillessaan naisen suosiosta.

Ja juuri kun naisen lähtiessä ehdin ajatella, että täällähän on tänään vaihteeksi leppoisa meno, kuului mölähdys:
”No, mitä sulle taas!?”