Laavulla

Käytiin eilen paistamassa makkaraa yhdellä laavulla. Ruskaa oli ja Instagram lauloi.

Yhdellä jo siellä laavulla olleella ukolla oli mukanaan pikkukoira nimeltään Epeli. Koira oli nimensä veroinen. Epeli katsoi asiakseen vaatia osinkoja jokaisen makkaranpaistajan makkarasta, mutta leiväntarjoajat Epeli jätti rauhaan; heitä hän halveksui etäältä.

Yhtäkkiä tapahtui dramaattinen käänne.

Laavulle tuli kaksi miestä, joista toinen oli melko selvästi humalassa. Minä en pitänyt tästä käänteestä.

Silloin kun olen tuntemattomien ihmisten keskuudessa, ei kukaan taatusti hihkaise minut nähdessään: ”Katsokaa! Kapteeni Karisma saapui elävöittämään juhlia.” Eikä silloin myöskään samaan hengenvetoon huhuta minun olevan mies, jolle vaara on hänen linnansa ja vauhti rakastajattarensa ja että kohta olisi luvassa maailmanlopun kaaosta. Eipä huhuta semmoisia, ei! Silloin kun olen oudossa porukassa, olen enimmäkseen mietteliään tuimailmeisenä hiljaa, ja se on luontenpiirre, josta tällaisina Big Brothermaisen ”minä vasta olenkin suuri persoona” mesoamisen ja sosiaalisen verkostoitumisen aikoina minuna olossa erityisesti pidän. Joku voisi luonnehtia minua harmaaksi ja se olisi oiva luonnos.

Mutta siitä luonteenpiirteestä, että suhtaudun lähes kaikkiin humalaisiin melkeinpä pelkäämällä, minä en pidä. Tai no, ei se nyt ehkä ihan pelkoa ole, mutta hyvin varautunut ja stressaantunut minä silloin olen, kun joku humalainen, tuttu tai tuntematon, tulee mölyämään silloin kun itse en ole aikakoneessa. Jokin heidän arvaamattomuudessa ja sekavuudessa ahdistaa, enkä pysty siihen pyörimiseen samaistumaan. Se on ymmärrettävää, koska minä itsehän olen humalassa mitä miellyttävin, joviaalein ja loogisin herrasmies. Asiat ovat silloin aina järjestyksessä, rusetti suorassa ja puhetapani miellyttävää.

Mutta oli miten oli. Eilenkin sen humalaisen saapuessa vittuunnuin heti niin, että olisin lähtenyt laavulta samantien pois - sinne jäi makkarat vaan ritilälle pyörimään - jos olisin ollut omalla autolla siellä. Mutta kun en ollut, niin sitten minun täytyi jäädä kuuntelemaan niitä kaljaveikon ajatusten kovaäänisiä täyskäännöksiä. Mutta mitä pitemmälle sitä tyyppiä kuuntelin, niin, yllätys yllätys, sitä viihdyttävämmäksi ja älykkäämmäksi se miekkonen osoittautui. Se oli mukava juonenkäänne, mutta vielä en kuitenkaan kelkkaani lopullisesti tämän varaus asian tiimoilta käännä.

Lakialoite

Tällaisia päiviä silmällä pitäen pitäisi ehdottomasti laatia laki, joka kieltäisi jyrkästi ainakin minua tekemästä mitään muuta kuin istumasta valtavan kahvikupin kanssa ikkunan äärellä kuunnellen kaihoisaa post-rockia:

Jumalan kosto ihmiskunnalle

Jos joku haluaa kauheasti valtaa ja sen suomin eduin sitten rääkätä syyttömiä lähimmäisiään, niin kyllä ei enää nykypäivänä kannata pyrkiä esimerkiksi Libyan tai Iranin diktaattoriksi, se kun vaikuttaa kovin vaivalloiselta touhulta. Hirmuvaltiaaksi hamuavan täytyy alvariinsa kavuta parvekkeelle karjumaan vaahto suupielissä kansalle kiihottavia mietelauseita, mestauttaa tunaroivia kokkeja, anoppeja ja muita mulkeroita sekä keksiä valheellisia sankaritekoja itsestään (kuka semmoista enää nykyään harrastaa). Ja mikäli oikein ”maanantai boogie” iskee päälle noissa diktaattorihommissa, saattaa kansa keppostelupäissään kiihtyäkin väärään suuntaan ja ryhtyä mestaamaan itse hirmuhallitsijaa. Se kyllä pilaisi keneltä tahansa diktaattorilta sen päivän. Näinpä ollen, mielestäni haittoja on liikaa.

Varsinkin kun nykyään voi ryhtyä vähällä vaivalla mikrotukihenkilöksi.

Heillä on nyky-yhteiskunnassa se todellisin valta tavalliseen kansaan ja osa tuntuu käyttävän sitä valtaa melko auliisti.

Minä olen nyt viime aikoina joutunut ”töissäni” vierailemaan usein mikrotukihenkilöiden luona ja joka halvatun kerta olen poistunut sieltä murhanhimoisin ajatuksin.

Tilanne alkaa yleensä luisua päin hevonvittua jo heti siinä vaiheessa, kun astun mikrotuen huoneeseen. Vastaanotoksi siellä yleensä saa näiden viiden syrjäisen kaupungin seriffin vihjailevat mulkoilut siitä, kuinka minunlaiseni muukalainen ole tervetullut näille main. Viestiä painottaakseen he hivelevät vöillään roikkuvia Leathermanejaan: ”Älä pakota minua tarttumaan tähän, tampio!”

Ja jos pösilö kuitenkin rohkenee esittää jonkun kysymyksen, vastaukseksi on yleensä luvassa lisää halveksuvaa mulkoilua, tuhahtelua ja lopulta silmien pyörittelyä. Myös jonkinnäköistä koneenomistajan komentelua ja jopa syyttelyä on jossain vaiheessa tarjolla (näillä kohdin minä yleensä mietin murheellisena, kuinka maailmasta on hävinnyt liikaa yllättävän väkivallanteon pelkoa). Ja sitten aivan lopuksi, ellei kahvitauko ala, saattaa jonkinlainen ratkaisu löytyä ongelmaan, jonka jälkeen mikrotukihenkilö käyttäytyy kuin minun olisi syytä ripotella ruusun terälehtiä hänen poluilleen sekä uhrattava esikoiseni hänen vuokseen.

Mutta osaavat mikrotukihenkilöt toki olla myös ystävällisiä. Tänään mennessäni sinne heidän tiloihinsa, oli siellä minua ennen palveltavana nainen, joka oli hävyttömän viehättävä - hänen olemuksensa ja tummat silmät palauttivat mieleeni nuo kuuman kosteat Casablancan yöt toimiessani siellä Humphrey Bogartina 40-luvulla. Eli nyt kun palveltavana oli neito hädässä, niin kyllä sitä sitten oltiin niin maireaa poikaa että. Ai jumalauta, miten pikku marakatit hyppivätkään kilvan volttia ja temppuilivat kamppaillessaan naisen suosiosta.

Ja juuri kun naisen lähtiessä ehdin ajatella, että täällähän on tänään vaihteeksi leppoisa meno, kuului mölähdys:
”No, mitä sulle taas!?”

Uusien sivujen vastaanottokomitea

"Hei, katso tänne!"

"Sinä siellä ruudun toisella puolella"

"Voitko olla mölyämäti, yritän nukkua!" 

Voi tuota Kitiä, aina se on häpeilemättömästi liehakoimassa lukijoita!

Bonneville

 Jos minulla olisi talli, menisin sinne ja nikkaroisin tällaisen oitis:

Pyörä on muokattu Triumph Bonneville ja se on huokailuistani päätellen komein esine koko maailmassa. Kyllä tuon pyörän selkään kelpaisi hypätä tunnekuohujen velloessa ja porhaltaa sitten surusilmäisenä ja pulisongit hulmuten pitkin vuoristoteitä, kuten kaikkien aikojen legendaarisimmalla nuorella kapinallisella, Dylanilla, oli tapana tehdä Beverly Hills 90210 -sarjassa. Alvariinsa kaahaili hän vuorilla. Hänellä oli ilmeisen vaikeaa.

Mutta kun en vielä itse tuollaista pyörää ole rakentanut, on kunnia annettava sille kenelle se kuuluukin.
Bonukseksi loppuun toinen, melkomoisen hellyttävä, moottoripyöräkuva.

Polkupyöräretki vaikeuksiin

Maailma voi muuttua, pojasta kasvaa mies, poltetut sillat jälleenrakentaa, kipeätkin muistot haaleta, mutta yksi asia ei taatusti muutu.

Polkupyörät eivät kestä minulla.

Ollessani pieni poika vain, mikään asia ei purkautunut toimimattomiksi ja vääntyneiksi osiksi yhtä nopeaa kuin polkupyörät. Esimerkiksi ensimmäisessä vaihdepyörässäni vaihteet kestivät pyörän saamisen jälkeen alle varttitunnin. Ne hajosivat neitsytmatkalla surullisen kuuluisassa Onkamontien katastrofissa.

Toisella kerralla minun ensimmäisestä, sittemmin veljelleni siirtyneestä pyörästä räjähti runko spontaanisti kokonaan kahtia esitellessäni kaverilleni pyörän kantoon törmäämisominaisuuksia. Tajusin silloin tehneeni sen luokan rikoksen, etten nähnyt muuta tietä tilanteesta ulos kuin lavastaa pyörä ensin ehjäksi ja sen jälkeen pakata noin seitsemän vuotta kestäneen elämäni aikana hankkimani omaisuuden nyyttiin ja lähteä maailmalle lainsuojattomaksi kiertolaiseksi. Niinpä minä hyppäsin keppi olallani ja kitara sylissäni junan tavaravaunuun ja lähdin. Pakomatkani oli polveileva ja tapahtumarikas, mutta lopulta lain pitkä koura saavutti minut puolen kilometrin päästä kotoani, mummolasta. Vaikka olin jo kiertolaisena tottunut epäinhimillisiin ja karuihin olosuhteisiin, en saattanut vastustaa mummolassa tarjolla olleita limunaatia, pullaa ja oikeaa lehmänmaitoa. Joskus sitä rikollinenkin vaan haluaa hemmotella itseään. Ja siihen mukavuudenhaluun vanhempani, nuo juonikkaat pirulaiset, sitten iskivät soittamalla minut kotiin. Huuto ”dead man walking” kaikui päässäni kotiin raahustaessani. Yllättäen en muista saaneeni mitään rangaistusta tuosta rikoksesta ja iltapäivän mittaisesta paostani, mutta sen iltapäivän pelon minä muistan selvästi.

Voisi kuvitella, että tuollaiset pyörän särjennät olisivat jääneet lapsuuteen, mutta sehän se vasta harhakuvitelma olisi. Minulla on esimerkiksi viime aikoina ollut käytössä tuolta aiemmin mainitusta mummolasta tuotu pyörä ja olen kuluttanut sen korjaamiseen aikaa kohta enemmän kuin ajamiseen. Kolme viikkoa sitten olin jäädä auton alle, kun tien ylitystä tavoitellessani polkaisin reippaasti ja ainoa tapahtuma siinä riehunnassa oli katkennut poljinkampi. Se kampi vaihdettiin uuteen kaksi viikkoa sitten ja sen vuoksi sitä voisi herkemmät varmaan kuvitella, että nyt alkaa elämä vailla polkimista aiheutuvia huolia, mutta taas olisi kuvittelija väärässä. Polkaisin myös uuden kammen poikki viime torstaina. Eli kampi kesti päivää vaille kaksi viikkoa.

Jumalauta! Kohta en enää uskalla koskea polkupyöriin.

Pyöräilystä tuli mieleeni, että näissäkin tarinoissa aiemmin esiintynyt kaverini Joona on parasta aikaa kilpailemassa oikeassa triathlonkisassa Englannissa. Triathloniin kuuluu 3.8 kilometriä uintia, 180 kilometriä pyöräilyä ja 42.2 kilometriä juoksua peräkkäin ja ilman taukoja nautittuna. Noita lukuja kun katselee ja miettii, niin jäljelle jää vain oikeastaan yksi tehtävä:

Pitäkäämme hiljainen hetki Joonan muistolle...

Hän oli hieno, joskin näemmä hieman typerä mies. Minusta nuo luvut ovat niin älyttömiä, ettei niitä tavallinen ihminen voi suorittaa menehtymättä paria kertaa matkan aikana, ellei tällä sitten ole yhteyksiä yläkertaan tai taitoja mustan magian saralla, eikä Joonalla tiettävästi ole kumpaakaan.

Tekstinception

Hyvät ihmiset, olkaamme jo etukäteen surullinen kohtalostani! Aion kohta nimittäin kirjoittaa itsetutkiskelevasti kirjoittamisestani ja se on selvä merkki siitä, että hönö on alkanut ottaa itsensä ja ”taiteensa” liian tosissaan. Mutta ruma totuus on joskus kohdattava päästäkseen eteenpäin. Asiaan.

Joskus aikoinaan kuulin Jari Tervon sanovan tv-haastattelussa, että hän kirjoittaa parantaakseen maailmaa - jos ei muiden, niin ainakin omaansa. Ja koska vaatimattomuus ei tuohon maailman aikaan kuulunut luonteenpiirteisiini, niin tuumailin touhun kuulostavan niin helpolta, että jos Tervon tasoinen raapustelija siihen pystyy, niin totta vieköön pystyn siihen minäkin. (Oikeasti jotkut Tervon kirjat ovat minusta lähes parhaita.) Uskoin, että jahka nerouteni huomataan ja sanoihini aletaan kiinnittää huomiota, niin maailmasta häviää kertalaakista ilkeys, tyhmyys, äänekkyys, liiallinen maineen ja rahan havittelu sekä nälänhätä ja myös kanaviillokki. Niin, myös tekopirteyden ja yltiöpositiivisuuden arvelin menehtyvän siihen paikkaan epäilemättä viisaiden sanojeni edessä. Ja jos mikään noista ei toteutuisi, niin uskoin ainakin hankkivani niin laajan ihailijaryhmän, että aikani olisi kulunut heidän kanssaan yhteiseen harrastukseen, itseni varauksettomaan ihailuun ja ylistyslaulujen sommitteluun.

Mutta vitut!

Vaikka minä riemuisan alun jälkeen kuinka kirjoitin ja kirjoitin, ei maailma parantunutkaan yhtään, ei edes omani. Aasit pysyivät aaseina ja minä heille käärmeissäni. Ja kun alussa kirjoittamisesta tuli voimakas ja hemmetin hyvä olo - usein kirjoittaessani pääsin yllättämään itsenikin jollain pikku sketsillä tai ajatuksella, ja se oli paras hetki koko harrastuksessa - niin mitä enemmän kirjoitin, sen vaikeammaksi tämä tarinallisen yllätyskäänteen tekeminen tuli. Lopulta minusta tuntui kuin olisin toistanut vain itseäni itseni tapaan. Niinpä minä vaivuin sellaiseen epätoivoon, että ryntäsin saman tien kammiooni katkomaan kaikki sulkakynät, polttamaan pergamentit ja paiskaamaan vielä viimeisen dramaattisuuden puuskassa myös öljylampun palasiksi lattialle huutaen samalla taivaalle: ”sanat, riivasitte minua viimeisen kerran!” Sen päälle nauroin hullusti hohottaen liekkien jo nuollessa kaapuani! Olin menettänyt järkeni, koska kirjoittaminen ei ollut enää helpotus. Siitä oli tullut raskas riesa.

Niin, enkä minä myöskään ollut hankkinut niitä ihailevia seuraajiakaan tiettävästi yhtäkään. Lopettamiseni hetkelläkään kukaan ei uhannut hysteerisenä syöksyä sillalta turmioonsa ja se oli kyllä kirottu pettymys. Sitä olisi tyytynyt niin kovin vähään, mutta unohdettuna jouduin elämään.

Nyt minä sitten olen ihan selvästi unohtanut sen aiemman riivauksen, koska viime aikoina olen alkanut huomata sieluni käyvän levottomaksi ja uneni ohueksi sanottavan tarpeesta. Olen havahtunut usein että jälleen mietin ja rytmitän jotain tekstiä kävellessäni ja lipsahtelen äkkiarvaamatta pitkiksi ajoiksi muihin maailmoihin, vaikka pitäisi pysyä tässä. Tahtonee siis sanoa, että koska olen liian laiska kokonaisen kirjan kirjoittamiseen, niin tulevaisuudessa on luultavasti luvassa älykkäitä huomioita elämästä ja ihmisyydestä leppoisan päiväkirjan sisään piilotettuina. Eli pierupusseja, banaaninkuoreen liukastumisia ja syyttömän sivullisen lyömisiä oikean kohteen väistäessä kyykkyyn menemällä tullaan näkemään.

Voi tietysti olla, että en vieläkään ole toipunut edellisen yrityksen koettelemuksista ja luovutan jälleen kirjoittamisen käydessä vaikeaksi ja turhauttavaksi ajanhukaksi. Ei sitä koskaan tiedä.

Lé Instagram

Koska minulla on nyt sellainen puhelin, johon voi asentaa Instagram valokuvanmuokkaus- ja seurusteluaplikaation, niin senpä minä sitten muitta mutkitta tein - asensin ohjelman kuin mikäkin villi ja komea nuorukainen.

En tiedä, aiheuttiko ohjelma minussa ensivaikutelmaltaan suuriakaan riemunkiljahduksia, koska minusta se tuntui liian vaivalloiselta ja ihan puhtaalta ajanhukalta yrittää mulkoilla toisten ottamia kuvia puhelimen näytöltä. Isompina kuvat ovat kyllä mukavan ”pehmeän” näköisiä. Oli miten oli, tässä ovat ensimmäiset otokseni:

Kit on sitten viime näkemän hankkinut jostain itselleen laitteen, jolla se voi matkata halki ajan ja maan. Ilmeestä päätellen nyt näyttäisi matkanteossa olevan menossa rauhaisampi vaihe, mutta tavallisesti Kit näyttää avaruudessa kiitäessään Johnny Deppiltä elokuvan Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa kohtauksessa, jossa Johnny on vainoharhaisena lepakkomailla.

Olin reilu viikko sitten katselemassa baarissa pesäpallon finaalia, kun ruotsalainen, pappi ja lintu kävelivät baariin... No jos nyt ei vitsailtaisi vakavalla asialla. Ainoastaan lintu käveli sinne baariin eikä se tullut sinne rauhanpiippu suupielessään. Meno oli heti kuin villissä lännessä linnun aloittaessa shownsa. Kuten kuvasta näkyy, se haastoi minullekin riitaa ja uhkasi ampua minua aamunkoissa. Täytyy kyllä sanoa, että pesäpallo lajina vetää puoleensa kummallista ja rettelöivää junttikansanosaa.

Toisinaan Kitin avaruusvekotin on huollossa - kissallani kun on taipumusta ohjata sillä tähtiä pahki avaruudessa varomattomasti kaahatessaan – mutta onneksi olen avokätisyyttäni hankkinut toisenkin laiteen, jonka ohjaimissa on hyvä hankkiutua kiihkeisiin selkkauksiin.

Pikakurssi tarinankerrontaan

”koska siellä taisi olla akka ratissa!”, päätin taannoin erään itse keksimäni tarinan, eikä se herättänyt hymähdyksiä kummoisempia reaktioita pöytäseurueessani. Tajusin jo puhuessani itsekin, että tarina oli huonoa keskitasoa junttimaisine loppukaneetteineen ja siksi en jäänyt laimeaa vastaanottoa sureksimaan.

Kymmenisen minuuttia myöhemmin kuulin, kuinka viereisessä pöydässä joku tyyppi kertoi täsmälleen samaa tarinaa, ihan samalla tavalla, mutta humalaisesti karjuen. Kun hän pääsi tuohon tarinan kliimaksiin, räjähti koko halvatun baari nauramaan. Näytti siltä, että hurmioitunut kansa olisi puhkeava kohta seisoviin aplodeihin ja kantava kertojan kultatuolissa kadulle miehen kunniaksi järjestettävään juhlakulkueeseen, jonka aikana sambarytmit valtaisivat kadut ja amatsoonit tanssisivat kimaltelevissa bikineissään - kun taas samaan aikaan toisaalla - minä olisin jäänyt yksin (kaverini olisivat arvatenkin rynnänneet kulkueen keulille juhlimaan) sinne sekasortoiseen baariin istumaan jakkaralleni ja pöllämystyneenä huokaamaan: ”piru vieköön”

Aina pitäisi muistaa elää tarinansa reipasta ääntä käyttäen.