Kiva pallo taivaalla

Vaikka näistä minun kirjoituksista voisi saada muunlaisen kuvan, niin todellisuudessa minä en ole enää muutamaan vuoteen juonut alkoholia juuri ollenkaan. Se ei ollut enää kivaa. Minä vaan yhtäkkiä huomasin, että kun muut ihmiset nousuhumalan riemuissa avautuivat ja alkoivat bailata, minä sulkeuduin ja vetäydyin maanalaiseen kammiooni sommittelemaan katalaa suunnitelmaa maailmanhallintaan. Asiat, joista en normaalisti välittänyt ollenkaan, alkoivat humalassa riivata ja minusta tuli vain häpeällinen surkimus. Jos kaipaan jatkuvaa virheideni kertausta, hankin vaimon (everybody, can I get an amen!). Ja koska minä en sellaista tunnetta kaivannut, niin minä sitten ikään kuin lopetin. Mutta en minä sillä tavoin korkkia sulkenut, että olisin asian tiimoilta joitakin yleviä puheita pitänyt tai korkeamoraalisia lupauksia tehnyt, vaan minä en vaan enää jaksanut juoda ja sillä sipuli. Ajattelin silloin, että juon jos siltä tuntuu ja aika harvoin on siltä tuntunut. (Toisinaan on kyllä myös tuntunut)

Joskus tällainen juomattomuus tuntuu kyllä kaikkien aikojen paskimmalta tempaukselta, koska samalla tulin vähän niin kuin antaneeksi itse itselleni ulosajon osasta kaveriporukkaa - he kun viettävät vielä suuren osan viikonloppujen vapaa-ajastaan baareissa, mutta itse en niiden mekkalassa enää viihdy. Olo on silloin kurja ja hyvin yksinäinen, kun muut ovat villisti bilettämässä ja painimassa poliisien kanssa, ja itse vaan makoilee kotona omissa epäsosiaalisissa liemissä piehtaroiden.

Mutta toisinaan tulee aamuja, kun päätös tuntuu mahtavalta. Eilen oli sellainen aamu.

Minä heräsin itekseni jo seitsemältä. Koska säästä näytti tulevan kaunis, päätin minä hetken sisällä haukoteltuani lähteä ulos käppäilemään kameran kanssa. Ja kun aurinko alkoi sitten pitkästä aikaa nousta, minun yrittäessä valokuvata ihmisten ja kasvien reaktioita näihin ensimmäisiin valonsäteisiin suurten lumihiutaleiden leijaillessa samalla hitaasti maahan, tuntui se kaikki siltä, etten juurikaan olisi voinut onnellisemmaksi muuttua. Aurinko valaisi ja ihmiset hymyilivät. Erityisen kivalta näytti kaksi mummoa, jotka norkoilivat paheellisesti rollaattoreidensa luona ja ruokkivat leivänmuruilla puluja. Harmillisesti mummot ja pulut hajaantuivat, kun pääsin riittävän lähelle kuvatakseni heitä. Mutta oli miten oli, maailma oli eilen erityisen mukava ja kaunis paikka. 

Ja arvatenkin tässä kävi nyt niin, että kun jaarittelin tunteellisesti eilisen kauneudesta ja valokuvaamisen riemuista, niin yksikään kuva noilta hetkiltä ei ollut erityisen onnistunut. Tavallisia olivat kaikki. Mutta toisaalta minä pidänkin valokuvauksessa enemmän siitä kuvaushetken huomaamisesta ja sommittelusta kuin valmiiden omien kuvien katselusta. Tässä olisi kuitenkin pari otosta ja selfie eli määliö. Häpeällistä.