Vaikka näistä minun kirjoituksista voisi saada
muunlaisen kuvan, niin todellisuudessa minä en ole enää muutamaan
vuoteen juonut alkoholia juuri ollenkaan. Se ei ollut enää kivaa.
Minä vaan yhtäkkiä huomasin, että kun muut ihmiset nousuhumalan
riemuissa avautuivat ja alkoivat bailata, minä sulkeuduin ja
vetäydyin maanalaiseen kammiooni sommittelemaan katalaa suunnitelmaa
maailmanhallintaan. Asiat, joista en normaalisti välittänyt
ollenkaan, alkoivat humalassa riivata ja minusta tuli vain
häpeällinen surkimus. Jos kaipaan jatkuvaa virheideni kertausta,
hankin vaimon (everybody, can I get an amen!). Ja koska minä en
sellaista tunnetta kaivannut, niin minä sitten ikään kuin lopetin.
Mutta en minä sillä tavoin korkkia sulkenut, että olisin asian
tiimoilta joitakin yleviä puheita pitänyt tai korkeamoraalisia
lupauksia tehnyt, vaan minä en vaan enää jaksanut juoda ja sillä
sipuli. Ajattelin silloin, että juon jos siltä tuntuu ja aika
harvoin on siltä tuntunut. (Toisinaan on kyllä myös tuntunut)
Joskus tällainen juomattomuus tuntuu kyllä
kaikkien aikojen paskimmalta tempaukselta, koska samalla tulin vähän
niin kuin antaneeksi itse itselleni ulosajon osasta kaveriporukkaa -
he kun viettävät vielä suuren osan viikonloppujen vapaa-ajastaan
baareissa, mutta itse en niiden mekkalassa enää viihdy. Olo on
silloin kurja ja hyvin yksinäinen, kun muut ovat villisti
bilettämässä ja painimassa poliisien kanssa, ja itse vaan makoilee
kotona omissa epäsosiaalisissa liemissä piehtaroiden.
Mutta toisinaan tulee aamuja, kun päätös tuntuu
mahtavalta. Eilen oli sellainen aamu.
Minä heräsin itekseni jo seitsemältä. Koska
säästä näytti tulevan kaunis, päätin minä hetken sisällä
haukoteltuani lähteä ulos käppäilemään kameran kanssa. Ja kun
aurinko alkoi sitten pitkästä aikaa nousta, minun yrittäessä
valokuvata ihmisten ja kasvien reaktioita näihin ensimmäisiin
valonsäteisiin suurten lumihiutaleiden leijaillessa samalla hitaasti
maahan, tuntui se kaikki siltä, etten juurikaan olisi voinut
onnellisemmaksi muuttua. Aurinko valaisi ja ihmiset hymyilivät.
Erityisen kivalta näytti kaksi mummoa, jotka norkoilivat
paheellisesti rollaattoreidensa luona ja ruokkivat leivänmuruilla
puluja. Harmillisesti mummot ja pulut hajaantuivat, kun pääsin
riittävän lähelle kuvatakseni heitä. Mutta oli miten oli, maailma
oli eilen erityisen mukava ja kaunis paikka.
Ja arvatenkin tässä kävi nyt niin, että kun
jaarittelin tunteellisesti eilisen kauneudesta ja valokuvaamisen
riemuista, niin yksikään kuva noilta hetkiltä ei ollut erityisen
onnistunut. Tavallisia olivat kaikki. Mutta toisaalta minä pidänkin
valokuvauksessa enemmän siitä kuvaushetken huomaamisesta ja
sommittelusta kuin valmiiden omien kuvien katselusta. Tässä olisi
kuitenkin pari otosta ja selfie eli määliö. Häpeällistä.

Miullekin käy usein niin että ihan liekeissä ottaa ihania ja parhaita kuvia ja se fiilis on kaikkein ihanin. Kun ne sitten laittaa koneelle niin huomaa että eipä nyt onnistunut ollenkaan. Mutta nyt kun katoin viikko sitten kesällä otettuja kuvia, niin eniten tuli mieleen se oma kuvausfiilis..
VastaaPoistaTotta turiset. Ja juttu toimii myös toisinpäin.
PoistaKatsos, minä otin nyt joulun jälkeen asiakseni tehä paperikuvia seinälle, ja ku aloin kattelemaan yli vuoden vanhoja kuvia - joiden ottamisen ja sen tilanteen olin jo unohtanu - niin yllätyin miten kivalta osa kuvista näytti. Niitä kuvia pysty kattomaan jotenki avoimemmin, ku ei muistanu enää sitä sillon vallinnutta tunnetta.