Kurja kohtaaminen

Näin tällä viikolla pariin kertaan nuoren kehitysvammaisen romanimiehen kerjäämässä kävelykadulla. En tiedä, mikä vamma hänellä oli, mutta hän ei kuitenkaan pystynyt liikkumaan tai seisomaan kunnolla, vaan hän vain huojui ja pysyi häthätää pystyssä kyynärsauvansa hurjasti nojaten. Jalat ja selkäranka vaikuttivat olevan ihan mutkalla.

Mutta koska perimätieto sanoo, ettei näille kerjäläisille hyödytä antaa rahaa sen mennessä vaan suoran jonkun mafioson taskuun, niin kaikki ihmiset, myös minä, kävelivät hänen ohi kuin miestä ei olisi olemassakaan. Katselin sitten etäältä, kun mies yritti epätoivoisesti nilkuttaa toimimattomilla jaloillaan joitakin ihmisiä vastaan, mutta kaikki käyttäytyivät silloin kuin olisivat nähneet jotain mielenkiintoista justiin päinvastaisessa suunnassa. Kukaan ei antanut hänelle mitään.

Se näky oli sydäntäsärkevä.

Taulumaakari

Minulla oli tänään pomon kanssa kahdenkeskinen kehityskeskustelu. Se sujui ihan kivasti. Aluksi työpanostani yritykselle ylistettiin lähes kyynelsilmin ja osaani noin kanssaihmisenä ylipäänsä tunnuttiin pitävän korkeassa arvossa. En tahdo nyt leuhkia, mutta siellä tuli muun muassa ilmi, että harvoin on yhtä miellyttävää ja rentoa miestä tavattu.

Mutta niin kuin aina, kaikki hyvä loppuu aikanaan. Nytkin kauniit puheet loppuivat siihen, kun pomo pyysi minua vihdoinkin jo tukkimaan turpani ja kuuntelemaan mitä hänellä on sanottavanaan.

Ei vaan, hyvin se meni. Joulun jälkeisestä jatkosopimuksestakin siellä vihjailtiin.

Mutta rientäkäämme seuraavaan aiheeseen.

Katsokaapa mitä sain siskoltani Niinalta viime viikolla.

Minä olen aiemmin suhtautunut maalaustaiteeseen suurella välinpitämättömyydellä, koska huomasin jo varhaisessa vaiheessa nuoruuteni päiviä, ettei piirtäminen ole minun heiniä. Minä en yksinkertaisesti osannut johdattaa edes herra Hiirtä ulos labyrintistä juustopalansa luokse sommitellessani hänen reittejään pienenä pellavapäänä Onkamon yhdistetyssä neuvola-saluunassa. Ja kun neuvolantäti/baarimikko vielä nauroi suoritukselleni, heitin minä kynät syrjään ja tartuin kuudestilaukeavaan ja ammuskelin hivenen. Orastava kuvataiteilijuus oli dramaattisesti katkennut ja vaihtunut eloon lainsuojattomana hevosvarkaana. Mutta olin siinäkin huono; huhujen mukaan minut nähtiin usein liikkuvan kävellen.

Eikä minusta vieläkään suurta taideasiantuntijaa ole kehkeytynyt, mutta en minä sentään enää niin aasi ole, ettenkö älyäisi arvostaa tuollaista minulle maalattua isoa taulua, jossa vielä punatukkainen nainen esiintyy. Maalaus tuo kovasti kodikkuutta tähän paheiden tyyssijaani

Mutta Kit ei lähemmässäkään tarkastelussa arvostanut värien leikkiä.

Jo riittää tämä tämmöinen isien hillunta

Äitini on julkea punk anarkisti ja vastarintaliikkeen sympatisoija!

Hän kyllä yrittää peittää sen näyttelemällä lämpimän äidillisesti käyttäytyvää mummia, mutta ei hän minua noin vain jymäytäkään. Olen tarkkaillut hänen tekosiaan kuin korppikotka.

Minulla on sellainen periaate, että mikään aate tai asia ei ole niin ihana, etteikö sitä voisi vähän myös vastustella. Olen myös sitä mieltä, että jokaisen sukupolven pitäisi käyttäytyä niin, ettei se edellinen sukupolvi hyväksyisi uuden tekosia mukisematta, vaan puhkeisi tuon tuostakin sydän syrjäisiin huokailuihin ja arveluihin, että tuleekohan siitäkään mitään. Noita periaatteita minä sitten olen ainakin yrittänyt salamyhkäisesti piilottaa näihin teksteihini ja toivonut, että näitä lukemaan erehtyessään vähäverisemmät mummot ja sukulaiset tuiskahtelevat pyörryksissä nutturalleen ja ne löyhempi moraalisemmatkin sukulaiset (heitä on paljon) karjahtelisivat, että johan on saatana temppuilua, ihan tässä saa hävetä, ja sitten he soittaisivat toisille sukulaisilleen niin kiivaita puheluita, että sisään hengittäessä puhuminenkin tulee kyseeseen.

Mutta eipä paheksu minua äitini, ei. Hän tuntuu jukoliste jopa pitävän näistä niin, että usein hän katsoo asiakseen kannustaa minua kirjoittamaan enemmänkin. Tämä tämmöinen peli on kyllä loputtava.

Minun on nyt ilmeisesti rynnättävä kaupungille puvussa ja monokkelissani ja todettava yleväilmeisesti ensimmäiselle ryhmittymälle naisia, että mikäli riettaan persseksin vonkaaminen näin äkkiarvaamatta on väärin, en tahdokaan olla oikeassa, beibit ja palattava kämpille kirjoittamaan tarina jälkiseuraamuksista. Enköhän sellaisilla toimilla saa edes hieman ansaitsemaani hämmennystä ja paheksuntaa aikaan. En tekisi sitä mielelläni, mutta nähdäkseni minut on ajettu tällaiseen tilanteeseen. Olen uhri!

Kas noin, eiköhän tämä ollut riittävän hyvä isänpäivälahja. Hän on arvatenkin erittäin tyytyväinen, etten päättänyt ottaa häntä pääosaan tekstissäni. Mutta odottakoon hän peloissaan äitienpäivää.