Ninjutsu

Ylen aamu-tv:ssä haastateltiin muutama päivä sitten suomalaista ninjaa. Siis ihan sellaista oikeaa salaperäisesti mustiin pukeutunutta ja heittotähtiä alati paiskovaa hemmoa. Ja minä kun luulin heikäläisten olevan vain samanlaisia taruhahmoja kuin kääpiöiden tai haikaroiden. Kaikkea sitä oppii.

No, oli satuhahmo tai ei, kertoi se ninjamiekkonen siinä haastattelussa olevansa jo muistaakseni seitsemän danin mustavyö omassa lajissaan. Samaan hengenvetoon hän kertoi niistä vyökokeista sen, että viidennen danin mustavyökokeessa oppilaan on tarkoitus mennä istumaan tatamille silmät suljettuina ja odottaa, kun kouluttaja voi hetkenä minä hyvänsä ilmestyä selän taakse ja yrittää kumauttaa oppilasta bambukepillä. Vyökokeen läpäisee, jos oppilas osaa ylimaallista tietoisuuttaan hyväksi käyttäen väistää tai torjua lyönnin.

Minua alkoi naurattaa silloin ihan ääneen, kun kuvittelin mielikuvissani kaverini Antero Ka'Plammin osallistuvan tuollaiseen vyökokeeseen (mielestäni ihan luonnerooli hänelle). Näin se kuvitelma menee:

Antero saapuu tatamille. Sinne kävellessään hän uhoaa vaatimattomaan tapaansa ninjakavereilleen: 

”Kuvittelitteko muka yllättävänne minut? No kuvitelkaapa uudestaan! Hah! Minua ei niin vain sumutetakaan, sillä tietoisuuteni on tänään verrattomassa vedossa. Viimeksi minut on yllätetty nuijasodassa, silloinkin vihollisten vaimojen syleilystä. Teillä ei ole tänään mitään mahollisuutta.”

Ja niine puheineen Antero käy istumaan tatamille. Pian myös kouluttaja ilmestyy hiipien hänen taakseen. Hetken aikaa kouluttaja antaa tilanteen rauhoittua, mutta sitten hän jännittää vartalonsa kuin jousen vieden bambukepakon päänsä taakse. Hetkeksi tilanne jähmettyy. Kaikki pidättävät henkeään...

Ja juuri sillä hetkellä, kun bambukepakko viimein räjähtää liikkumaan eteenpäin, leikkaantuukin kuva jo liikenteen seassa kuolemaa halveksuen kiitävään ambulanssiin. Auton sisällä makaa rusikoitu Antero paksu käärö päässään. Hänet on kuin onkin yllätetty.

Tämän jälkeen kamera palaa kuvaamaan autiota tatamia, jossa lojuvat vääntyneet silmälasit ja katkennut bambukeppi. Kameramies lähtee kuvaten kävelemään kohti ninjojen taukotupaa (mielikuvissani käytetään dokumenttimaista käsivarakuvausta) ja kun hän aukaisee kahvihuoneen huoneen, paljastuu se olevan täynnä nauravia ninjoja. Kun nauru on loppumassa, huudahtaa joku vielä anteron ääntä ja eleitä muka matkien:”ei minua voi yllättää. KRÄNKS”, ja naurun remakka räjähtää jälleen. Joltain ninjalta lentää tämän seurauksesta suusta pala pullapitkoa. Joku vilkaisee kameraa hämillisesti.

Tenavat

Joku oli ilmoittanut tämän minun päiväkirjani blogilista.fi -sivustolle. Kiitos hälle siitä. Itse en edes tiennyt sellaisia sivuja olevan olemassakaan ja vaikka olisin, niin en olisi häveliäisyyttäni viitsinyt moisia ilmoituksia ryhtyä sinne tekemään. Huomasin kuitenkin asian, kun niiltä sivuilta tuli yhtenä päivänä muutama vierailu näille sivuille, mutta arvatenkin vierailijat tajusivat tehneensä kaamean virheen – yhtäkkiä he huomasivat olevansa kotibileissä, joissa soitettiin ainoastaan Tauskia ja paikalla oli vain vittumaisia limanuljaskoja - ja niinpä he vetäytyivät takaisin huomaamattomasti moonwalkilla tai savupommin turvin.

Mutta rientäkäämme seuraavaan aiheeseen, koska olen kiireinen mies.

Tenavat-sarjakuva on sellainen sarjakuva, josta muistan pitäneeni jo lapsena, ja jota luen mielelläni edelleenkin. Vaikka yleensä pidänkin sellaista mustasta ja vähän purevasta huumorista, niin Tenavia lukiessani mieleni täyttyy kaikenmoisesta lämpöisestä kuten mansikoista, kissanpojista ja panssarivaunuista. Semmoinen tuntuu mukavalta paikassa, jossa sydämeni pitäisi olla.

Äskettäin kuitenkin tajusin, että minähän jumalauta plagioin sumeilematta koko elämässäni Tenavia. Minä itse olen kuin Jaska Jokunen, mutta kirjoittaessani kuvittelen olevani kuin Ressu. Katsokaapa vaikka:

Tapaturma- ja henkivakuutus

Kävin eilen vakuutusyhtiössä keskustelemassa ja tarkistuttamassa vakuutusasiani. Koti- ja autovakuutuksissani ei ollut paljoa muokattavaa, mutta sitten rouva huomasi, ettei minulla ollut tapaturma- eikä henkivakuutusta. Silloin hän alkoi suu vaahdoten kertomaan minulle niiden hyödyistä. Mutta yhtä asiaa hän ei tiennyt... Hän oli juuri aloittanut monologin, jota ei kuunnellut kukaan.

Sillä pöydän toisella puolella ei istunutkaan nyt mies, jolla oli kaipuu saada lupauksia siitä, että purjehdus elämän iltaruskoon olisi tapahtuva tyynessä säässä. Ehei, pieni meuhkaava kultaseni, ehei! Penkillä istui nimittäin mies, jolle vaara on vain hurja, mutta vapaa rakastajatar ja turvattomuus yhteinen lapsemme. Tämän kaltaiselle pelottomalle merikarhulle elo on täynnä tutkimattomia erämaita, seikkailuja ja paikkoja, joissa tapaturmavakuutus olisi vain menoa hidastava ankkuri, eikä sellaista voinut nyt ottaa, sillä kaukaiset satamat jo odottivat. Katsos rouva, haukan täytyy nyt lentää, meren vaahdota ja minun, Agnus ”kaaos” McOnkamoisen, olla hankkiutumassa vielä kirjoittamattomiin seikkailuihin, sillä huomista ei vakuudenkaan kanssa ole luvattu.

Tuohon tapaan minä ajattelin rouvan esityksen ajan. Legendaarisesti kolmannessa persoonamuodossa tietenkin, sillä jokainen itseään kunnioittava sankari aina tekee niin.

Mutta valitettavasti olen myös mies, jolla on vaikeuksia sanoa ”ei kiitos” intoilijalle suoraan kasvotusten ja senpä vuoksi varasimmekin uuden ajan vakuutuskeskusteluille kolmen viikon päähän. Lupasin miettiväni asiaa. Ja jos arvata täytyy, niin luultavasti tulen silloin ulos vakuutusyhtiön rakennuksesta itku kurkussa uusia tapaturmavakuutuspapereita kantaen.

Piru vieköön!

Makumatka sohvan taa

Kit harrasti eilen uusien ruokien maistelua. Se söi mämmiä.

Olin eilen laittamassa itselleni annosta mämmiä ja kermaa (sivuhuomautus: ihminen, joka syö mämminsä ilman sen hukuttamista aimo annokseen kermaa, pitäisi ruoskia), kun vessahätä yllätti. Menin vessaan johtajana, mutta palasin sieltä palvelijana. Keittiöön päästyäni huomasin Kitin seisovan pöydällä ja lipikoivan erityisen tyytyväisen näköisenä sitä lautasella ollutta mämmin nokaretta. Ei siis kermaa, vaan itse mämmiä. Ja tyytyväisenä. Näytti ihan siltä, kuin sen omatuntoa ei olisi kolkuttanut ollenkaan se toisten ruokien nautiskelu.

Oli miten oli; seurasi takaa-ajo, kiihkeää sladittelua mutkissa, katteettomia uhkauksia ja lopulta suuri pakomatka sohvan taakse. Sieltä sohvan takaa Kit sitten mulkoili minua ja nuoli huuliaan. Ilkkui selvästi pirulainen. Minulle ei siinä tilanteessa jäänyt muuta mahdollisuutta kuin istahtaa sohvalle ja lusikoida ne jäljelle jääneet mämmit suuhuni. Oppiipahan. Ennen kuin pääsin edes annoksen loppuun, tuli Kit pois sieltä sohvan takaa ja jäi viereeni hengailemaan. Kuvasta päätellen mukavan vauhdikkaasti alkanut ruokataukomme osoittautuikin ennennäkemättömän tylsäksi tapahtumaksi.

Bonuksena vielä kuva Kitistä, joka on viime aikoina alkanut kehittää itselleen pyykkinaruvatsaa aina sillä välin, kun minä käyn suihkussa. Tuolta ylhäältä se minua tuijottelee ja välissä taputtelee päätäni. Tämän seuraavan joutuu nyt ihan kuiskaamaan: kissani taitaa olla niljakas tirkistelijä.

Ainoa tolkullinen vastaus

Kävin perjantaina yhdessä työhaastattelussa insinöörismiehen tehtäviin ja siellä minulta kysyttiin syytä hakuuni tähän paikkaan. Minä tutkin ja tutkin sisimpääni hetken, enkä löytänyt sieltä muuta vastausta kuin ”saadakseni rahaa jäätelöön”.

Toisinaan minua vaivaa orastava tunne, että olen väärällä alalla. Nytkin kuunnellessani miehen alustusta työpaikasta, jossa kaivattiin rautaisia ammattilaisia teollisuuden tarpeisiin, minä vaan kuvittelin olevani Tarzan, joka oli tehnyt kaamean virheen saapuessaan kaupunkiin. En minä tätä halunnut. Minä halusin vain palata Onkamon metsiin kirmailemaan lannevaatteisillani ja painimaan karjahdellen banaaneja varastelevien orankien kanssa.

Minä olen pohjimmiltani sen verran fyysinen mies, että nykyisin ajatus pelkästään koneella istumisesta ja virallisten puhumisesta puistattaa. Haluaisin jättää työstä jälkeeni muutakin kuin aimo kasan papereita ja tehdä käsilläni muutakin kuin kopeloida itseä...lukuisia neitoja.

Mutta asiasta toiseen.

Käytin Kitiä eilen Niinan, Leelon ja Kiivan luona, jotta Kit olisi päässyt tutustumaan tähän heillä lymyilleeseen uuteen pikkukissaan. Valitettavasti heille oli hankittu myös uusi lelu, jonka sisällä oli kissanminttua, eikä Kit voinut vastustaa sen kutsua. Kun pikkukisu Kiiva sitten tuli Kitin näköpiiriin, ei Kit juuri välittänytkään tästä, vaan oli sillai ”Excuse me while I kiss the sky”, ja jatkoi pupillit suurina huumepussukkansa kanssa piehtaroimista. Varsinainen kissojen Jimi Hendrix.

Mutta niinkuin aina, huumeet muuttuivat lopulta vapahtajasta orjuuttajaksi, ja silloin pikkukisu sai kölimöykkyä narkomaanilta nurkan takana. Kävi vähän sitä sääliksi.