Kuvia

Koska minulla ei enää tunnu olevan tähdellistä sanottavaa, niin laitetaan sen sijaan kameraan vetelehtimään jääneitä kuvia menneiltä kuukausilta.

(Seuraavien kappaleiden pitäisi olla vasta kuvien jälkeen, mutta tämä päiväkirja-aplikaatio halusi kadottaa ne sieltä. Minut ja tulenarat mielipiteeni halutaan ilmiselvästi vaientaa ja se tarkoittaa sitä, että olen jonkin suuremman jäljillä. Kansainvälinen selkkaus on arvatenkin kohta käsissäni.)

En aina haluaisi valittaa samasta asiasta, mutta voi jumalauta, että tämä bloggerin kuvanliittämisohjelma on kyllä paskin kuunaan. Minä en ainakaan osaa tämän kanssa tehdä enää muuta kuin ristiä käteni ja katse taivaaseen käännettynä toivoa, että järjestyisivätpä kuvat ja ilmestyisivätpä tekstit sillä tavoin kuin varovasti olin etukäteen haaveillut. Olin jo tämänkin viestin aikana aikeissa heittää toivoni menemään ja luovuttaa ainakin kymmenen kertaa.

Niin, ja jos joku haluaa varjostaa minua Instagramissa, niin liikun siellä Onkamoinen nimellä.

Kadunvaltaajia

Hyh helvata, miten ruma auto! Haluaisin itselleni.

Kerroin tämän kuvan aikoihin Kitille, ettei nyt voida mennä Leelon luo painiskelemaan. Kit suhtautui tietoon hillitysti.

Tänään sitten lupasin mennä Leelon luo.

Ensilumi

Kasviksille huutelija

Pikkukissa

Tänään paistoi pitkästä aikaa aurinko

Kyläilyn riemut

Päästin Kitin, tuon ilopillerin karvaisen, Leelon luokse viihtymään pariksi päiväksi.

Ja kuvan perusteella viihtyminen onkin laajamittaista.

Kiivana Julma ja hänen liehittelevä neitonsa

Kuva ja sen teksti on julkea varkaus Niinan Instagramista.

Kaksi hyvin tärkeää asiaa

Paikallislehdessä oli viikoittaisessa terveys osiossa aiheena pakko-oireet. Joku oli kirjoittanut lääkärille tällaisen kysymyksen aiheesta:

”Aina kirkossa istuessani minulle tulee pakonomainen tarve alkaa kiroilla ja huutaa ääneen jeesuksenkristuksenperkelettä. Riivaavatko minua demonit?”

Jumalauta!

Nyt on kyllä kysytty kysymyksistä tärkein. Minä olen pitkään jo miettinyt, että olenkohan ainoa ihminen maailmassa, jolle tulee vastustamaton halu heittäytyä kirkossa aina täysin riettaaksi. En ilmeisestikään ole.

Ja se toinen.

Chisu on tuon oman dokumenttinsa perusteella ilmeiltään ja eleiltään niin välittömän suloinen, että hän varmaankin näyttäisi silmissäni söpöltä jopa mukiloidessaan viatonta kääpiötä.

Lohduttavia kuvia

Marraskuu on kyllä kuukausista ylivoimaisesti paskamaisin, varsinainen Aku Louhimies -elokuva kuukausien keskuudessa. Kaikki on harmaata ja pimeää, vettä sataa jatkuvasti ja tunnelma on tarpeettoman lohduton. Jos jostain vielä putkahtaa Jasper Pääkkönen tähän esittämään isottelevaa pikkunilkkiä, niin aloitan mellakan.

Tulisipa jo lunta ja pakkasta, koska tällaisen alakulon keskellä ensimmäiset lumisateet tai se pakkasen raikkaus tuovat sisälleni sellaisen riemun, että siihen verrattuna esimerkiksi tuoreisiin villasukkiin pukeutuminen alkaa yhtäkkiä tuntua kokemuksena keskiaikaiseen kidutuslaitteeseen joutumiselta. Talvinen sää rauhoittaa minua aivan valtavasti. Mutta koska sitä lunta ei ilmeisesti ole luvassa, niin turvaudun toiseen rauhoittajaan, musiikkiin ja valokuviin.

Minulla on tapana kireyden tai ahdistuksen yllättäessä laittaa jotain rauhallisesti vaeltelevaa musiikkia soimaan ja katsella vähän aikaa tällä sivustolla olevia valokuvia. (Musiikin ja kuvien yhdistäminen on tärkeää, sillä ne lisäävät toistensa vaikutusta) Sivun kuvat ovat niin lämpimiä ja maanläheisiä, että niistä tulee heti ehjempi olo ja usein ihan liikutunkin. Kuvat tuntuvat ainakin minun silmissäni sisältävän jotain sellaista sanomaa, jonka itsekin haluaisin tekemisiini sisällyttää, jos vain mekkaloinniltani osaisin.

Tässä yksi esimerkki kuva sivuilta: 

Sutta kiehtovampaa eläintä ei ole, vaikka tämä ei nyt ehkä oikea susi olekaan.

KABOOM

Haluatteko tietää, mikä on ihan hemmetin rasittava piirre joissakin ihmisissä.

No se, että aletaan äkkiarvaamatta kertomaan jotain tarinaa, vaikkei kukaan ole kysynyt yhtään mitään. (Hoh, varsin nokkela sketsi, ja tuli vielä mieleen tässä kirjoittaessa niin yllättäen, että itse naurahdin.)

Ei vaan, vitsailu sikseen. Päsmäröinti on se alkuperäinen vastaus. Se on sellainen piirre, että se aiheuttaa minulle lähes murhanhimoisia tuntemuksia munuaisten seutuville. Siis se sellainen meno, että kun kysyn joltain jotain, niin joku toinen punkeaa toistuvasti pätemään omilla tiedoillaan siihen samaan tilanteeseen. En tiedä miksi se niin kovasti ärsyttää, mutta niin se vain tekee.

Olen viime aikoina joutunut toistuvasti sellaisen käytöksen uhriksi, ja - ai jumalauta - että minulla haluttaisi niinä hetkinä kaivaa taskustani vanha uskollinen kelmien muilutus nyrkkini ja aloittaa kunnon lopunaikojen valssit. Minä kyllä aikoinaan pyhästi lupasin laittaa tämän joukkotuhoaseen iäksi lepoon pudotettuani teinivuosien riivaajani kertahuitaisulla Sallan alati vaarallisilla jengikujilla - jotkut voimat olivat vain liian suuria ihmisten käsiteltäväksi – mutta nyt näyttää siltä, että nämä toisten kysymyksiin puuttuvat suurrikolliset pakottavat minut kaivamaan sen taas naftaliinista.

Luoja heitä armahtakoon!

Keksin muuten nyt tässä kirjoittaessani lauselman, jonka tulen myöhempinä vuosina arvatenkin Nobelin rauhanpalkintoa pokatessani sillanrakentajamaisten ylevien tunnelmien vallitessa lausumaan. Näin se menee:

”Jos kelmien lyöminen on väärin, niin miksi siitä on tehty niin saakelin kivaa.”

Tuskinpa ainoatakaan kuivaa silmäparia on silloin oleva yleisön joukossa.

Mellakan resepti

Humalainen puli vei viimeiset savulohet nenäni edestä ja minä meinasin saada ihan täysmittaisen raivokohtauksen, sillä jos jotain ruokaa rakastan tarpeettoman paljon, niin se on tuoreeltaan savustettu lohi.

Mutta kesken sen höyrykattilan tuuttauksen aloin ajatella, että mikä perkeleen saul schubak minä kuvittelen olevani, kun olen hamuamassa pulilta hänen viimeisiä savulohiaan, jotta vain itse saisin sitä sitten enemmän. Se oli niin ahdistava ajatus, että taivuin samantien nöyränä kohtalooni jatkaa eloani vailla savulohen riemuja ihan lähitulevaisuudessa.

Mutta en minä silti niin laupiaaksi muuttunut, ettenkö olisi vielä pöydästäni mulkoillut alkoholistia uhkaavasti alta kulmieni tämän nautiskellessa viimeisiä savulohen rippeitä. Hekumoi niillä oikeen, saatana!

Ilmeisesti hyvyyteni on vain ulkoista sorttia.

Rakkaustarinoista kaunein

Pyydän heti aluksi anteeksi sitä, että tässä tarinassa tullaan käyttämään ihan samanlaisia juonenkäänteitä kuin viime aikoina olen käyttänyt muutenkin. En vain mahda sille mitään, että pidän tällaisesta huumorista itse kovasti.

Mutta asiaan.

Tuo viime viikolla julkaisemani sarjakuva oli dokumentaarinen ajankuva sen hetkisestä elämästäni. Olin silloin totta vieköön suuren ihastumisen kynnyksellä.

Kaikki alkoi muutama viikko sitten. 

Oli synkkä ja myrskyinen yö; juuri sellainen yö, jolloin vain rikolliset ja henkipatot olivat uskaltautuneet ulos luolistaan. Pahaenteisyyden saattoi suorastaan tuntea luissaan. Itse en sellaisista enteistä kuitenkaan välittänyt, koska olin keskittynyt hukuttamaan sieluani riivaavat synnit viskin syleilyyn. Siinä minä nojailin synkkäilmeisenä ja mistään välittämättä baaritiskiin, kun yhtäkkiä tiskin takaa ilmestyi eteeni neito kysyen, josko haluaisin lisää kaljaa. Minä vilkaisin häntä ja vastasin kysymykseen jollain itseironisella anekdootilla. Tämä nauratti neitoa, ja se nauru kuulosti paatuneissa korvissani siltä kuin enkelit olisivat lempineet. Naurun loputtua baarimikotar antoi minulle kaljan ja jatkoi juttua samanlaisella synkeydellä. Se oli niin nerokas lisäys, että minä ajauduin puolestani nauramaan ääneen, enkä minä koskaan naura ääneen. Mutta kaikki tämä johti siihen, että minä ajauduin tähän neitoon auttamattomasti rakastumaan. 

Sen jälkeen me juttelimme aina nähdessämme hieman, mutta emme koskaan kovin pitkään, koska hän oli aina töissä, eli tarjoilemassa kaljaa muille lainsuojattomille. Mutta aina hänen tempauksensa ilahduttivat minua kovasti. Minä halusin pyytää häntä ulos ryöstämään pankin kanssani, mutta nähtävästi minusta ei ollut siihen noiden muutaman sekunnin juttutuokioiden aikana. Ja sellainen selkärangaton munattomuus alkoi jo vaivata minua todenteolla. Olin vaipumassa syvään itseinhoon.

Kunnes viime perjantaina neito oli vapaalla viettämässä aikaa kavereidensa kanssa. Tajusin jotenkin sisäisesti, että nyt minun on mentävä juttelemaan tai sitten voin unohtaa koko asian. Ja vaikka paineet olivat ihan helvetilliset, turvauduin taas aluksi vanhaan huonoksi havaittuun taktiikkaani, etäältä ihailuun. Mutta sitten lopulta paineet kävivät liian suuriksi ja niinpä minä pyysin tätä neitoa tulemaan juttelemaan kanssani.

Ja hän saapui hymyillen.

Ja voi jumalauta, kuinka minusta sillä nimenomaisella hetkellä tuntui, kuin olisin seisonut kädet levällään voittajana korkeimman vuoren harjalla vartalo tuuleen nojaten, majesteettisten näkymien ympäröidessä minut. Silmäni aivan kostuivat onnen kyynelistä, kun ajattelin, että nytkö vihdoin huikea voittokulkuni alkaa, ja että tässäkö on alkava kaikkien aikojen kaunein rakkaustarina. Tunsin kuinka kaikki maailman voima ja rauha laskeutui minuun.

Mutta rakkaus sanoi EI.

Heti pöytään päästyään neito kertoi muuttavansa pois kaupungista ja että huomenna olisivat hänen läksiäisensä. Juttelimme sen jälkeen paljon muutakin ja ihastukseni vaan kasvoi, mutta tarinan vuoksi siirryn suoraan siihen kohtaan, kun sitten lähdin pöydästä kotiini allapäin ja lyötynä miehenä. Muutaman askeleen otettuani kuulin kuinka tämä nainen huudahti "ODOTA" perääni. Silloin toivo minussa heräsi taas ja kuvittelin kuinka nainen olisikin spontaaniuden puuskassaan tullut siihen tulokseen, että voisi pyytää minut mukaansa muuttamaan noihin kaukaisiin maihin, ja ettei hän uudelleen mietittyään pystyisikään elämään ilman minua. Kun tarkemmin muistelin, niin se huudahduskin oli täynnä ennakoitua kaipuuta. Niinpä toivo minussa heräsi ja sen siivittämänä minä pyörähdinkin kannoillani takaisin mieli täynnä intoa ja katse täynnä toiveita samalla, kun ääni huonosta innokkuuden peittelystä väristen huudahdin: ”Niin?” Elämäni olisi sittenkin lähtevä lentoon, ajattelin.

”Sitä vaan, että piposi unohtui”, ilmoitti neito ja osoitti pöydällä surullisesti lojuvaa pipoani.

Ja niin nainen ratsasti auringonlaskuun ja minä jäin baaritiskille hukuttamaan muistoni.

Luen vain hyviä kirjoja

Jotkut tuttavani ovat sanoneet minun olevan kuin Nuuskamuikkunen (sain kerran jopa kahvimukin ja kortin muistuttamaan asiasta) ja pariin kertaan minun on sanottu käyttäytyvän kuin Wagner. En osaa sanoa, kummasta vertauksesta pidän enemmän, mutta ainakin lukemiseen suhtaudun samanlaisella ylevyydellä kuin Wagner:

Onnettomuus

Pari kuukautta sitten kerroin Kitin intohimosta kaahailla varomattomasti avaruusvekottimellaan pitkin universumia. Jo silloin oli nähtävissä, että semmoiselle holtittomalle käytökselle tulee joskus surullinen loppu.

No, tänään se sitten tapahtui.

Olin keittiössä tekemässä ruokaa, kun kuulin hirvittävää rytinää. Tullessani olohuoneeseen, minua odotti kaamea näky. Kit oli menettänyt vekottimensa hallinnan ja törmännyt huimaa vauhtia bermudankolmion takaa tulleeseen Pohjantähteen. Seuraukset olivat ilmeisen kohtalokkaat.

Hyvät ystävät! Pitäkäämme lyhyt hiljainen hetki, sillä tänä surullisena päivänä Kitin avaruusseikkailijan ura menehtyi. Näyttää tuo vauhtilaitteiden hallitseminen olevan niin ylitsepääsemättömän vaikeaa, että jatkossa Kit saa luvan kävellä paikasta toiseen. Ei ole vekottimia sen käsiin uskominen

Sarjakuva

Tämä kohta silmäiltävissä oleva lé tarina tuli minulle mieleen tässä muutama päivä sitten, mutta sitä pohtiessani tajusin oikeastaan heti, että se on rytmiltään niin nopea ja lyhyt, etten mitenkään kirjoittamalla pysty säilyttämään sen kiihkeyttä, vaan kerronnan olisi oltava sarjakuvamaista. Siitä taas sitten seurasi omat ongelmansa, koska luultavasti en ole käyttänyt aikaani piirtämiseen yhteensä edes kokonaista tuntia sen jälkeen, kun lähdin lukiosta viisitoista vuotta sitten. Ja siihen maailmanaikaan olin vielä ihan kamala piirtäjä.

Mutta eilen minä sitten tartuin kynään ja piirsin… Ja voi jumalauta, että se oli ajaa minut ennenaikaiseen hautaan. Täysin tyytyväinen en ole lopputulokseen vieläkään, mutta parempaa en välitä enää yrittää.

Sarjakuvan aiheena on ihastuminen ja sen aiheuttamat tunnekuohut uhrilleen tämän ollessa yksikseen.

 

 Kuvat saa muutettua isommaksi klikkaamalla hiirulaista niiden päällä.