Kiinteistökeinottelija

Pari kuukautta sitten minä mietin, että pitäisi hankkia uusi imuri. Vanha imurini oli sellainen, että se piti kyllä helvetillistä mekkalaa, mutta varsinaista työtään se ei tehnyt. Se oli siis vähän kuin minä. Mutta sitten kauppoja kierrellessäni huomasin, että imurit maksavat jumalauta vähintään sata euroa, eikä viime aikaisten epäilyjeni mukaan raha kasvakaan puissa, ja niinpä minä lopulta uumoilin pärjääväni vielä hyvin vanhalla imurillani. Julistin ulosmarssia kaupasta tehdessäni, että minähän en kulutushysterian orjaksi ryhdy. Saavat kauppiaat etsiä käsiinsä jonkun toisen höynäytettävän.

No, lyhyestä virsi kaunis ja Bob's your uncle, toissa päivänä minä sitten ostin itselleni asunnon.

Asuntojen etsiminen ja katselu on näin amatöörinä varsin hankalaa puuhaa. Se on pirullista, kun asunnossa ei ole autojen tapaan rengasta, jota voisi vakuuttavan imagon luomiseksi potkiskella kysymyksiä esittäessään. Asunnonostajana tunsin olevani vähän alaston, en tiennyt mitä tehdä, mitä kysyä ja mitä erityisesti katsella. Sen vuoksi minä hätäpäissäni potkiskelin jääkaapin ovea ja kyselin putkiremontista. Tivasin siitä kuin Columbo. Palasin aina putkiin täysin äkkiarvaamatta.

Mutta vakavasti puhuen; minä olen jo hyvin pitkään ollut kyllästynyt tähän nykyiseen vuokra-asuntooni, ja noita asuntokauppoja hieroessani huomasin olleeni kyllästyneeni jo vähän isompaankin asiaan, omaan luonteeseeni.

Minä olen luonteeltani vähän sellainen ajelehtija, joka ei osaa tai uskalla tehdä päätöksiä juuri minkään asian suhteen, vaan minä ikään kuin ajelehdin vailla omaa ohjausta tilanteesta toiseen. Osaksi se johtuu haluttomuudestani suunnitella mitään kovin pitkälle menevää ja osaksi pelosta ottaa riskejä. Sellaisella elämäntyylillä sitä joskus ajautuu onnellisiin tilanteisiin ja toisinaan taas onnettomiin, ja semmoinen ehkä sopii nuorelle ja viileälle kollille, mutta tässä minun iässä sellainen päämäärättömyys alkoi tuntua vain saamattomalta nahjustelulta. Tajusin, että minun oli jo korkea aika alkaa itse ohjailemaan eloani edes johonkin suuntaan. Muut tuntuivat menevän elämässään eteenpäin, kun itse vain hengaili laiturilla ja odotti junaa, jossa olisi sopivan hauska, mutta turvallinen vesiliukumäki. Ja tajusin, enkä vain lukenut jostain myös sen ajatuksen, että unelmien jahtaaminen on täysin mahdotonta, jos ei ota riskejä ja ole valmis olemaan niiden vuoksi vähän hankaluuksissa.

En nyt tiedä, onko asunto ollut minulle mikään kummoinen unelma koskaan, mutta niitä asuntoja katsellessani ja asioita järjestäessäni huomasin, että minä olin ihan hemmetin onnellinen. Minusta tuntui kuin olisin menossa johonkin, enkä vain katselisi kun muut menisivät. Itseluottamuskin siinä tuntui kasvavan, kun setvin esimerkiksi tarvittavia laina-asioita, joista en alun perin tajunnut tuon taivaallista. En tosin tajua vieläkään, mutta ainakin minä yritin. Se kuitenkin selvisi, että pörssimeklariksi minusta tuskin koskaan on.

Ja kun eilen tehtiin asunnosta se kirjallinen tarjous, tuntui minusta niin miehekkäältä, että arvelin kohta syöväni pihvini elävänä ja siittäväni lauman tulevia sotapäälliköitä vain läsnäolollani.

Mutta nyt, beibit, tässä on kuitenkin taas edessä se vanha ongelma. Se saatanan kallis imuri on hankittava. Oh lord, take me now!
Olen tämmöisillä hinnoilla kohta mierontiellä.

Jos haluatte nähdä kuvia tulevasta asunnostani, niin niitä on nähtävillä ainaki vielä hetken tästä linkistä

Kuvia joululta.

Katselin tänään ensimmäistä kertaa kunnolla jouluna ottamiani valokuvia ja niistä tuli lämmin, mutta haikea olo.

 

Joskus minulla on aika kova koti-ikävä.

PS. Tietääkö joku, miksi tämä saatanan blogger muokkaa omin päin näitä valokuvia ja saako sen ominaisuuden jotenki pois päältä. Osaan näistä kuvista tämä ohjelma on lisänny valoa ja minusta siinä rytäkässä kuvien tunnelma on menny ihan vituiksi. Esimerkiksi tuo ihan eka kuva on nyt pilalla, mutta en jaksa ottaa sitä poiskaan. Ottaa aivoon tämmönen taiteilijan näkemykseen puuttuminen.

Jos näin jälkikäteen saa esittää toivomuksen, niin toivoisin, että selaisitte ohi noista kuvista silmät kiinni ja katsoisitte ne vasta tästä linkistä: Kuvia

Rugbyn pelaajat, nuo isot nyhvöt

Kävin lauantaina katsomassa rugbyä. Se oli minusta rajun ja erikoisen näköinen laji. Erikoisen siitä teki se, etten minä tiedä pelin säännöistä juuri mitään ja sen vuoksi jotkut kentällä tehdyt jutut näyttivät eriskummallisilta tempauksilta.

Yksi kummallisista tilanteista oli joku sellainen riitapallon oloinen juttu, jossa pallo laitettiin keskelle ja molemmista joukkueista miehet asettuivat ikään kuin kaulakkain rinkiin pallon ympärille. Siinä ringissä he sitten nujusivat ja yrittivät saada pallon omalla joukkueelleen. Kun pallo lopulta pullahti ulos sieltä ringistä, nappasi joku mies sen ja lähti pötkimään se sylissään pakoon ihan hengenhädässä, jolloin olisin odottanut, että kaikki muut olisivat rynnänneet häneen peräänsä, mutta ei, nämä rinkiläiset jäivät vielä siihen rinkiinsä nojailemaan toisiinsa kummallisen pitkäksi ajaksi. Aluksi en tajunnut, että mikä halvattu siinä oli kyseessä. Mutta sitten sen tajusin;
karuista ulkomuodoistaan huolimatta nämä miehet vain halusivat hieman halia.

Onkohan lajissa muita sääntöjä, jotka on ilmiselvästi vain keksitty toisten hellimistarkoitusta silmällä pitäen...

Otetaanko aloituspotku vastaan suloisesti silmät kiinni lusikassa maaten tai sovitellaanko suuremmat rikkeet kiivaimmalla hyökkäysalueella pikku rangaistussuukkosin.

Ja rumpufilli.

Kun minulle tuli tuo mielikuva siinä kentän laidalla mieleen, meinasin tikahtua omaan hauskuuteen. Ja olisin tietysti halunnut julkaista tämän mielikuvan heti siellä rugbykentän laidalla, mutta arvatenkin olisin siinä tapauksessa kokenut samalle päivälle myös väkivaltaisen menehtymisen. Maailma ei nähdäkseni ole valmis vielä siihen.