Kunniattomat paskiaiset!

Tämä aihe on vanha, eikä tässä tekstissä tule varmaankaan olemaan mitään omaperäistä, mutta kirjoitan tämän silti.

Eilen kävin kaupassa ja jonottaessani kassoille huomasin lehtihyllyllä uusimman Seiska-lehden. Siinä lehden kannessa oli isoimmalla kuva vasta kuolleen siskonsa haudalla itkevästä Johanna Tukiaisesta.

Minäpä yritän nyt kirjoittaa seuraavan kritiikin mahdollisimman rakentavaan sävyyn.

Kuinka helvetin moraalittomia paskakasoja pitää niiden henkilöiden olla, jotka ovat päättänyt, että tuollaisella jutulla on sopivaa hekumoida oikein kannessa tai ylipäänsä yhtään missään? Minkälaisessa sieluttomien henkipattojen kokouksessa on päätetty, että rahastetaanpa nyt ihmisen yhdellä suurimmista tuskista, sillä se vasta onkin oivallinen keino hankkia meille kaikille tuliteriä liekinheittimiä ja kaasukammioita. Siellä missä normaalilla ihmisellä on omatunto ja moraali, niin näillä tyypeillä on varmaankin vain tennispallo, ja silloin kun meillä muilla se omatunto alkaa vinkua, niin tällä se ei tee mitään, koska se on vain saatana tennispallo. Ei tennispallo mihin tahansa kykene.

Maailmassa on tietysti paljon suurempiakin rikoksia, mutta hankala minun on keksiä enää lain mukaan sallittua tekoa, joka olisi alhaisempi. Ihan aitoja rikoksia tehtailemallakin alemmas pääsemiseksi pitää oikein yrittää.

Mitenköhän nämä seiskan tyypit kehtaavat elää itsensä kanssa.

Kiva pallo taivaalla

Vaikka näistä minun kirjoituksista voisi saada muunlaisen kuvan, niin todellisuudessa minä en ole enää muutamaan vuoteen juonut alkoholia juuri ollenkaan. Se ei ollut enää kivaa. Minä vaan yhtäkkiä huomasin, että kun muut ihmiset nousuhumalan riemuissa avautuivat ja alkoivat bailata, minä sulkeuduin ja vetäydyin maanalaiseen kammiooni sommittelemaan katalaa suunnitelmaa maailmanhallintaan. Asiat, joista en normaalisti välittänyt ollenkaan, alkoivat humalassa riivata ja minusta tuli vain häpeällinen surkimus. Jos kaipaan jatkuvaa virheideni kertausta, hankin vaimon (everybody, can I get an amen!). Ja koska minä en sellaista tunnetta kaivannut, niin minä sitten ikään kuin lopetin. Mutta en minä sillä tavoin korkkia sulkenut, että olisin asian tiimoilta joitakin yleviä puheita pitänyt tai korkeamoraalisia lupauksia tehnyt, vaan minä en vaan enää jaksanut juoda ja sillä sipuli. Ajattelin silloin, että juon jos siltä tuntuu ja aika harvoin on siltä tuntunut. (Toisinaan on kyllä myös tuntunut)

Joskus tällainen juomattomuus tuntuu kyllä kaikkien aikojen paskimmalta tempaukselta, koska samalla tulin vähän niin kuin antaneeksi itse itselleni ulosajon osasta kaveriporukkaa - he kun viettävät vielä suuren osan viikonloppujen vapaa-ajastaan baareissa, mutta itse en niiden mekkalassa enää viihdy. Olo on silloin kurja ja hyvin yksinäinen, kun muut ovat villisti bilettämässä ja painimassa poliisien kanssa, ja itse vaan makoilee kotona omissa epäsosiaalisissa liemissä piehtaroiden.

Mutta toisinaan tulee aamuja, kun päätös tuntuu mahtavalta. Eilen oli sellainen aamu.

Minä heräsin itekseni jo seitsemältä. Koska säästä näytti tulevan kaunis, päätin minä hetken sisällä haukoteltuani lähteä ulos käppäilemään kameran kanssa. Ja kun aurinko alkoi sitten pitkästä aikaa nousta, minun yrittäessä valokuvata ihmisten ja kasvien reaktioita näihin ensimmäisiin valonsäteisiin suurten lumihiutaleiden leijaillessa samalla hitaasti maahan, tuntui se kaikki siltä, etten juurikaan olisi voinut onnellisemmaksi muuttua. Aurinko valaisi ja ihmiset hymyilivät. Erityisen kivalta näytti kaksi mummoa, jotka norkoilivat paheellisesti rollaattoreidensa luona ja ruokkivat leivänmuruilla puluja. Harmillisesti mummot ja pulut hajaantuivat, kun pääsin riittävän lähelle kuvatakseni heitä. Mutta oli miten oli, maailma oli eilen erityisen mukava ja kaunis paikka. 

Ja arvatenkin tässä kävi nyt niin, että kun jaarittelin tunteellisesti eilisen kauneudesta ja valokuvaamisen riemuista, niin yksikään kuva noilta hetkiltä ei ollut erityisen onnistunut. Tavallisia olivat kaikki. Mutta toisaalta minä pidänkin valokuvauksessa enemmän siitä kuvaushetken huomaamisesta ja sommittelusta kuin valmiiden omien kuvien katselusta. Tässä olisi kuitenkin pari otosta ja selfie eli määliö. Häpeällistä.

Mies myytin takana

Minua itseäni ainakin huvittaa hirveästi se, että kun kohta tulen kirjoittamaan tarinan oikean itseni ja tämän päiväkirjaminän eroista, niin totta mooses sellaiselle tarinalle pitää antaa niin kovin vaatimattomasti nimeksi ”Mies myytin takana”. Tunnelma on tällöin heti laakista nöyrä eikä yleväilmeistä pöyhkeilyä ole odotettavissa. Enkä näin ollen myöskään usko, että uusinta lentävää lausettani: ”Hän on taiteilija, niin kuin minäkin”, tulla missään kohtaa käyttämään. (Minä en voi edes kirjoittaa tuota lausahdusta ilman, että ilmeeni ei hetkeksi muuttuisi sellaiseksi aristokraattisen pöyhkeäksi ja käsi hamuaisi kaulaliinaa, jonka heittää näyttävästi kaulani ympärille. Lausahdusta käytti muuan tyyppi ihan vakavissaan pari viikkoa sitten.)

Mutta asiaan.

Toissa iltana kaveriani Juhaa pyydettiin dokumentoimaan videolle erään bändin ensilevytystä. Pyytäjämiekkonen halusi, että sillä välin, kun orkesteri soittaa omia osuuksiaan, Juha kuvaa heitä ja kokoaa sitten aineistosta jonkinlaisen dokumentin tai kertomuksen ainakin bändille muistoksi.

Sitä keskustelua kuunnellessa minä sain oman idean.

Koska nyt olen kirjoittanut tätä päiväkirjaa melkein neljä vuotta ja saavuttanut tällä uskomatonta suosiota piireissä, joiden kutsuminen pieniksi olisi suuruudenhullua liioittelua, niin minun mielestä nyt olisikin korkea aika tehdä sellainen Behind the Music -tyylinen dokumentaatio oikeasta minusta ja taustoistani. Sillä sehän nyt on varmaan kaikille selvä asia, että tämä päiväkirja ei paljasta todellista luonnettani ollenkaan, vaan tämä on vain yksi versio kaikesta. En tahdo, että tämän päiväkirjan perusteella minun sanotaan sitten joskus olleen väärinymmärretty nero tai oikeinymmärretty hönö omana aikanani. Tahdon hetimiten juhlitun kansallissankarin asemaan. 

Tulen siis dokumentissa paljastamaan todellisen sisimpäni. Se tulee olemaan herkkää.

Dokumentin sisällöstä minulla ei vielä ole sen tarkempaa kuvaa - ne saa Juha ohjaajana päättää - mutta elokuvan maistiaiset olen jo visioinut päässäni. Ne olisivat välähdyksenomaisia katkelmia tulevista haastatteluistani. Kuvailepa tilanteet:

Alkutunnari alkaa soida, se on massiivista pauhua. Vakuuttava miesääni kertoo käsillä nyt olevan Onkamoinen – Mies myytin takana -dokumentin, jossa luvassa on vihdoin alaston ja vääristelemätön totuus Antin värikkäästä elämästä. Tämä on matka esiripun taakse aina avaruuteen saakka. Elokuvassa tullaan näkemään kaikkea, muun muassa 

Tunnustuksia..

”Silloin seksuaalinen ilkamointini meni liian pitkälle. Se mustalaisorkesteri tuskin tulee enää soittamaan juhliini.” (Istun kameran edessä vakavailmeisenä pörröiseen pinkkiin puuhkaan ja violetteihin aurinkolaseihin sonnustautuneena.)

Romantiikkaa..

”Ämmät ajoivat minua alituiseen takaa. Olin varastanut heidän käsilaukkunsa. ( Nyt päässäni on intiaanipäähine ja I'm with stupid -napapaita)

Yllätyksiä..

”OLEN VALMIS ALASTONKOHTAUKSEENI!” (Loikkaan yllättäen tuon sanoessani kädet levällään penkistä ylös pelkkään saunatakkiin pukeutuneena. Seuraa kameran tärähtelyä, lievää sekasortoa ja munia vilahtaa kuvassa ihan hivenen.

Vaikeuksia.. (Dramaattinen Dun dun duu -pudotus musiikissa)

”Viinakset olivat loppu ja pahamaineinen Belgian mafia oli jo kintereilläni. Olin varastanut heidänkin käsilaukkunsa. (Pillahdan itkuun, käännyn selin kameraan ja otan muka salaa taskumatista huikan.)

Lisää yllätyksiä.

Säntään yhtäkkiä tuolilta nahistelemaan tuottajan kanssa. (Taas seuraa kameran tärähtelyä ja kaaosta, tappelu on kömpelöä, persvako vilahtaa ja potkut nousevat polven korkeudelle.)

Seesteisiä hetkiä.

Väritän keskittyneesti kieli ulkona värityskirjasta barbababaa.

Ja alkuvoimaista vimmaa.

Puhkean mylvimään, kun väriliitu lipeää yli barbababan ääriviivan.

Kas noin. Tuossa nyt oli vaan muutama esimerkki, enkä viitsi enempääkään paljastaa, ettei katsojien nälkä kokonaan katoa, mutta eiköhän tuollaisilla aineksilla saada kasattua dokumentti vailla vertaa. Ihan tässä itsekin liikutuin näin rehellisen dokumentin äärellä. Pitäisiköhän muuten käydä jo sovittamassa iltapukua Oscar-gaalaa silmällä pitäen.