Vetivät mua kirurgisella toimenpiteellä kulmaan

Minä kirjoitin muutama viikko sitten tuon kolmanneksi tuoreimman tekstin silmäleikkauksista toipumisesta. Silloin en vielä tiennyt, että kohta sille taidolle olisi taas käyttöä.

Huomenna minun silmääni taas leikataan, jotta se sitä riivaava paine pysyisi alempana.

Ne, keille olen tästä leikkauksesta muistanut mainita, ovat kysyneet, että jännittääkö tai pelottaako minua. Tähän mennessä olen aina vastannut kepeästi, että höpsistä, ei yhtään. Mutta tänään semmoiset höpinät ovat osoittautuneet ilmiselväksi paskapuheeksi. Minä heräsin aamulla ja huomasin olevani kireä ja alakuloinen, eikä ruokakaan maistunut – toisaalta sen ruuan kanssa tein kyllä ihan itse muutamia mausteellisia virhearvioita. Mutta oli miten oli, jännittämään tässä on alkanut.

Sitä kun on toisinaan erehtynyt lukemaan uutisia, joissa kerrotaan joltain amputoidun väärän jalan tai leikatun väärän polven, niin olen itsekin alkanut pelkäämään, että mitä jos lääkäri tekee erehdyksissään jotain semmoista, jota en kaipaa, enkä itse voi nukutukseltani puuttua siihen virheelliseen menoon.

Se totta vieköön olisi hämmentävää, jos herättyään huomaisin, että silmä tuntuisi yhäkin huonolta, mutta vastaavasti uudet silikonirinnat mahtavilta.

No voi jumalauta! Vakavissani olin kirjoittamassa omasta ahdingosta, ja sitten näin korkeatasoinen sketsi yllättäen ilmesty. Antakaapa se kirjallisuuden Nobelini jo tänne.

Minua ihan oikeasti jännittää se leikkaus. Tai ei oikeastaan niinkään se leikkaus, vaan se, miten minä siitä toivun tai mitä sitten teen, jos paineet eivät vieläkään asetu. Se on minun kokemukseni mukaan raskainta koko touhussa; kokea ensin se toiveikas odotus ja sitten huomata, että eipähän se mennytkään ihan putkeen.

Mutta niin kuin silloin aiemmin jo kirjoitin, luulen minä jo oppineeni käsittelemään tätä asiaa sillä tavalla, ettei se enää pysty vetämään minua kovin syvään murheeseen. En vaan enää välitä.