Veijarinahjuksen paluu

Melkein viisi vuotta sitten minun elämäni muuttui.

Eräänä marraskuisena maanantaiaamuna minun oli määrä mennä silmäleikkaukseen, joka olisi lupausten mukaan korjannut minun toista silmääni jo pitkään riivanneen liialliseen paineen. Korjaamattomana se paine olisi vienyt hiljalleen siitä silmästä näön, mutta vastaavasti leikkauksen jälkeen paineen lupailtiin laskevan alas vailla sen suurempia haittoja. Minä oikein odotin sitä leikkausta.

Mutta se leikkaus epäonnistui. Paineet silmästä kyllä laskivat inhimilliselle tasolle, mutta samalla silmä lopetti liikkumasta normaalisti ja minä aloin nähdä kaiken kahtena. Ja vahinkoa lisäsi vielä se, että se leikattu silmä oli minun ”vahvempi” oikea silmä. Maailma oli leikkauksen jälkeen koko ajan vinossa ja elämä melko kamalaa. En toivoisi sellaista kenellekään.

Onneksi kuitenkin yksi silmälääkäri kuunteli minua eikä vain omia mielipiteitään ja puolentoista vuoden ruikuttamisen ja jankkaamisen jälkeen hän hankki minulle mahdollisuuden päästä korjausleikkaukseen. Siinä leikkauksessa silmäni liikkuvuus saatiin palautettua melkein normaaliksi, mutta samalla paineet taas alkoivat nousta liian korkeiksi, ja sen vuoksi jouduin alkaa käyttää sellaisia silmätippoja, joille olen allerginen. Ja niin paljon kuin minua hävettääkin tämä myöntää, oli turhamaisuus se syy, miksi oloni ei sitten loppujen lopuksi vieläkään paljoa helpottanut. Nämä silmätipat kun tekivät silmäni ja luomeni jatkuvasti punaiseksi ja turvonneeksi, niin se taas sai oloni tuntumaan siltä kuin olisin jokin mustan laguunin hirviö. Se oli omituista; peilistä minua tuijotti ihan normaalin näköinen mies, mutta itsestäni otetuista valokuvista en nähnyt muuta kuin sen turvoksissa olevan silmän. Minusta se silmä näytti vain haavalta naamassa. Voi luoja, miten ne kuvat ahdistivatkaan. Se tunne oli niin voimakas, että sorruin jo vähän välttelemään ihmisiä ja tapahtumia, joissa oli vaara ajautua tuijotteleman asioita. Jotenkin se toisten ihmisten oletettu mielipide alkoi vaikuttaa tekemisiini. Ainoastaan järkevyyteen taipuvainen luonteeni esti minua heittäytymästä aivan syvimpään masennuksen monttuun. Tajusin, etten minä täydellisellä eristäytymisellä voita mitään, vaan minä yritin elää normaalisti, vaikka se tuntuikin toisinaan vaikealta.

Vaikka tämä viisi vuotta ei jatkuvasti ole ollut tuollaista kuvailemaani vitunmoisen kivireen vetämistä – enimmäkseen oloni on ollut aika neutraali - ei se surkea itsesääli ole koskaan vaaninut kovin monen askeleen päässä. Se on kulkenut kuin varjo mukanani, aina putkahtaen jostain esille.

Mutta ei enää viime aikoina niin kovin usein.

Pikkuhiljaa minuun on palannut se tolkku, joka lohduttaa minua noilla itsesäälin hetkillä sanomalla: ”Snif, onpa kamalaa! Muilla ei tiettävästi tuon mittaluokan ongelmia olekaan.” Ja niinpä se, miltä minä näytän tai mitä mieltä ihmiset minusta ovat, on lopettanut kiinnostamasta minua melkein kokonaan. Olen alkanut olla taas oma itseni niin railakkaasti, että se lienee jo rikollista. Kitistä, ja eläimistä ylipäänsä, on ollut sen tunteen saavuttamisessa paljon apua. Kun katsoo Kitin teutaroimista täällä asunnolla, ei voi välttyä ajatukselta, että tuo mölli se ei paljoa murehdi muiden mielipiteistä itsestään. Kit aloittaa kahinan tai tule syliin nukkumaan juuri silloin, kun siltä tuntuu, ja vastalauseet voi uhri esittää vaikka rappukäytävässä. Ja vaikka Kit mellakoikin toisinaan aivan vääriin aikoihin, en siitä silti voi olla pitämättä kovasti.

Toinen asia, joka on aivan viime aikoina auttanut paljon, on tuo vanhaan työpaikkaan palaaminen. Ennen paluutani pohdiskelin vähän etukäteen, että mitenköhän ne mahtavat kohdella minua nyt siellä; että antavatko he olla minun rauhassa ja jättävätkö he tilaa minulle kasvatella rauhassa orastavaa epäsosiaalisuuttani. Epäilin, että näin saattaisi hyvinkin käydä. Epäilin, että olin jo tottunut välttelemään huomiota.

Oi voi. Että sitä saattoikin olla väärässä.

Huomiota minä siellä heti sain, halusin tai en. Oikeastaan kaikki kollegat, joista silloin edelliselläkin kerralla pidin, tulivat ja väänsivät minua henkisestä nenästä, ja jos en olisi alkanut heti pullikoimaan vastaan, vääntäisivät ne siitä varmaan vieläkin, saatanat. Antoivat pirulaiset tietämättään minulle juuri sitä, mitä vielä kaipasinkin; karjahtelemisen riemun. Kun kovaäänisesti joutuu puolustautumaan itseään koskevilta hönöiltä väittämiltä, on kovin vaikea olla apaattinen tai piehtaroida itsesäälissä. Ja siinä huutaessa minä viimeistään tajusin, ettei ne minun ongelmat taida kovin isoja ollakaan, kun kukaan muukaan ei niistä tunnu välittävän yhtään.

Ja nyt kun sitten olen lopettanut sen muiden ihmisten mielipiteiden murehtimisen, on siellä töissä tapahtunut sellainen kummallisuus, että ihmiset tulevat jatkuvasti viettämään lorvinta aikaansa siihen työpisteelleni. Siinä käy kaikkia, miehiä, rouvia ja yllätyskuvia piirteleviä nuoria naisia - he vasta ovatkin kivoja – enkä minä yritä mitenkään erityisemmin miellyttää heitä. Minä vain olen ja silti sitä väkeä ramppaa siinä istuksimassa. Kenties he ovat mieltyneet tähän minun uudelleen löytyneeseen lämminhenkisen veijarinahjuksen olemukseen. (Kohta tietenkin paljastuu, että siinä minun paikalla on vain mukavavimmat penkit ja näkösuoja pomon huoneeseen.) No, oli miten oli, minä ainakin ehdin jo kaivata itseäni.

Tämmösiä tupsahtelee työpöydälleni, kun vähänkään selkäänsä kääntää.

Sananen Päivi Räsäsestä

Päivi Räsäsellä on kyllä taas käpy punottanut.

Hänen mukaansa ihmiselle on hyväksi kristityksi tulemisen nimissä kuulemma soveliasta rikkoa vaikka lakia, jos se sotii raamatun sanaa vastaan. Samaan hengenvetoon hän on ollut huolissaan valtoimenaan kansan parissa rehottavasta halusta antautua kiihkeän homoavioliiton, eutanasian ja aborttin hekumaan.

No jo on taas saatana. Raamattuko tässä nyt on tosiaan se ainoa paikka, josta ihmisen hyvyys ja oikeat teot on haettava.

Minä voisin kyllä ehdottaa Päiviä tutkiskelemaan myös yhtä toista paikkaa, josta se hyvyys saattaisi löytyä – mutta ymmärrän kyllä, että tämä ehdotus on nyt aika kaukaa haettu.

Joillakin ihmisillä on sisällään sellainen lirputin kuin moraali tai omatunto. Se on sellainen jännä sisältä puhaltava lämmin henkäys, joka kertoo, onko jonkin asian tekeminen oikein tai väärin. Se on siis sellainen vekotin, jota ihminen itse joutuu käyttämään. Siis ihan yksin joutuu sen kanssa sohvalla makoilemaan ja miettimään, että olenkohan minä kunnon ihminen, kun en hyväksy homojen avioliittoa ja voimakkaasti halveksun ja tuomitsen muita kansalaisia, kun nämä eivät tajua täysin kritiikittömästi seurata saman kirjan päähenkilöä; päähenkilöä, jonka ohjeet ja toimet ovat välissä täysin pähkähulluja.

Ja jos se moraali, omatunto tai mikä lie inhimillisyys olisi kunnossa, niin kyllä tuommoisten miettimisestä pitäisi vähän alkaa yöuniansa ihmisen menettää ja alkaa katua tekosiaan. Anteeksipyyntöäkin sommittelisin joillekin tahoille.

Minulla on löysä moraali ja silti minäkin tajuan ees tuon verran.

PS. Näin sivumennen tänne loppuun halusin vielä sanoa: minua on aina kiinnostanut, että miten esimerkiksi tuo Päivi on perustellut itselleen tuon toisia tuomitsevan käytöksen. Onkohan hän siinä autuaassa luulossa, että sitten kun hän siirtyy täältä autuaammille tuomitsemismaille, niin se hänen ihailemansa jumala taputtaa häntä isällisesti päälakeen ja toteaa jylisevän jumalaisella äänellä, että hyvin tuomitsit ja kiusasit vähempiosaisia, juuri sitä minä raamatussa halusin sanoa.

Käänne, jota en kaivannut

Vielä aamulla eloni lipui rauhallisen herttaisesti suvantovaiheessa eteenpäin ja tulevaisuus näytti auvoiselta, mutta enpä arvannutkaan, että mutkan takana oli odottamassa karmea putous.

Minä ja pari kollegaani olimme tänään syömässä lounasta yhdessä pikkuputiikissa, kun näimme ikkunasta pihalla tapahtuvan pienen onnettomuuden, jossa joku tyyppi peruutti toiseen autoon pahki. Siinä rytäkässä ei sinänsä ollut mitään erikoista, eikä autoihinkaan tullut juuri mitään, mutta sitten kun näin sen peruuttaneen tyypin, oli tunne kuin sisimpääni olisi tökätty jääpuikulalla. Se tyyppi oli aivan valtava korsto ja hänestä oikein huokui paskat ja väkivaltaiset juonenkäänteet. Ja minulla oli myös tunne, että olin nähnyt hänet jossain (minulla on erinomainen kasvomuisti). Hetken aikaa sitten mietittyäni minä muistinkin, mistä se naama oli tuttu. Olin kerran lukenut lehtihaastattelun eräästä rikolliseksi arvellusta järjestöstä (en viitsi mainita sitä nimeltä, etteivät liivihemmot tule tänne potkimaan ovia saranapuolelta nurin niskoin. Olivat kalliit ne saranat) ja siihen juttuun tätä miestä järjestön edustajana oli haastateltu. Lehtijutun ilmestymisen jälkeen muuan kaverini kertoi myös tämän tyypin olevan erittäin vaarallisessa maineessa.

No, oli miten oli, sen kolarin jälkeen tämä korsto ei näyttänyt mitenkään erityisemmin ahkeroivan selvittääkseen kenen autoon hän oli törmännyt, mutta ei hän myöskään lähtenyt paikalta renkaat sauhuten, vaan hän vain jäi nojailemaan rauhallisesti autoonsa. Hän kyllä näki, että me näimme sen kolarin ja luultavasti sen vuoksi hän ei muitta mutkitta vain poistunut paikalta. Mutta koko sen vartin ajan, jonka me vielä käytimme syömiseen, pysyi tilanne muuttumattomana; korsto nojaili ja haukotteli, ja uhri pysyi poissa. Tästä me Sherlock Holmesit päättelimme, että se kolaroidun auton omistaja saattoi aivan hyvin olla se meidän ruokapaikan kokki, joka oli ollut koko sen tapahtuman ajan keittiössä. Ja kun sitten olimme syöneet ja tekemässä lähtöä, kutsuimme pitsamaakarin paikalle kysyäksemme, että mahtaako se törmätty auto olla hänen. Ja hänenhän se olikin. Seurasi koko konkkaronkan ulosmarssi.

Siellä ulkona me syöjät arvelimme osamme olleen nyt näytellyn, ja päätimme lähteä takaisin töihin. Se vasta olikin väärä olettamus.

Olimme tulleet syömään kaverin autolla, ja nyt se auto oli sen tuomiopäivän belsebuubin palavien hevosvaunujen vieressä. Kun sitten kävelimme autoamme kohti, mylväisi tämä jalat kasvattanut vuori uhkaavasti samalla elehtien, että mitäs ne marakatit itkee. ”MITÄS NE MARAKATIT IT...” Silloin aika pysähtyi...

Silmät viiruuntuivat...

Sätkä jäi roikkumaan hervotonna suupieleen...

Käsi hamusi revolverin kahvaa...

Henkeä salpasi...

Meksikaanot olivat jo luikahtaneet sisälle...

Kadulla oli vain tappurapallot, me ja lopunaikojen tunnelma.

Oli tullut aika....

….Aika luikahtaa niin helvetin kyytiä pakoon koko tilanteesta. Voin kertoa, että se ei ollut ainakaan meidän autokunnasta kukaan, joka olisi siihen tilanteeseen mieluusti jäänyt heiluttelemaan valkoista haasteen hanskaa pitkin korston lärviä. Ehei, meidän autokunta oli siinä tilanteessa hiljaista, mutta vikkelästi paikalta liukenevaa sorttia. Emme nähdäksemme olleet valmiita tulitaisteluun, kun oli torstai, sovittuja hammaslääkäriaikoja iltapäivällä ja kaikkea.

Mutta kyllä minua ihan oikeasti vielä ahdistaa se tilanne, koska tämä arvatenkin jo dinosaurukset aikoinaan sukupuuttoon syönyt mörökölli näytti ottavan meidän auton rekisteritunnuksen ylös ennen livakkaa poistumistamme. En haluaisi, että kaverini tai minä joutuisimme tuommoisen pikkujupakan takia vaikeuksiin, mutta kun ei tuollaisten arvaamattomien hahmojen logiikasta voi olla varma. Jos meitä kohtasi aivan onneton tuuri ja tyyppi pitää meitä omalla logiikallaan niljakkaina kielikelloina, niin voi hyvinkin olla, että kohta vaikeudet ryntäävät ovesta läpi.