Taidetta

Minua on viime kuukausina vaivannut joku kummallinen vakava sanomisen tarve. Aina kun olen ryhtynyt kirjoittamaan, on tekstissä ennen pitkää ajauduttu intohimoiseen yritykseen pelastaa koko maailma sillä yhdellä ainoalla tekstillä. Kirjoitukset vaan ovat jostain syystä aina sortuneet pitkiksi, paasaaviksi ja raskaiksi ja niinpä roskakori on niitä lopulta kutsunut. Itsensä vakavasti ottaminen on ollut jykevää laatua, enkä jukoliste sellaista taakkaa olisi omille hartioilleni halunnut sälyttää.

Mutta se peli loppui nyt.

Nyt luvassa on vain taiteellinen kuvainstallaatio, jonka nimi on: Mitä halvattua! - Kit mulkoilemassa asioita.

Ja joskus tilanne on niin dramaattinen, että mulkoiluun on otettava mukaan apujoukkoja.

Jääkiekon riemu

Silloin kun minä elin lapsuutta ja nuoruuttani, olin minä kiinnostunut jääkiekosta enemmän kuin mistään muusta asiasta koko elossani. Lähes kaikki vapaa-aikani kului talvella palloa tai kiekkoa mailalla huitoen muiden kylän kakaroiden kanssa, ja sen jäljelle jääneen ajan minä käytin jääkiekon telkusta ja lehdistä seuraamiseen tai konsoleilla pelaamiseen. En tiemmä ollut mikään monisyinen arvoitusten mies siihen aikaan.

Sitten tultuani täysi-ikäiseksi, olisi voinut luulla jääkiekon seuraamisen muuttuneen vaan entistä hauskemmaksi, siihen kun saattoi nyt sotkea sen aikaiset uudet kiinnostuksen aiheet, alkoholin ja neitojen etäältä ihailun, mutta eipä se niin mennytkään. Minä huomasin oikeastaan heti, etten pitänyt yhtään jääkiekon seuraamisesta julkisissa tiloissa ja vielä vähemmän jäähalleissa. Molemmissa kun tuppasi aina olemaan kansalaisia, jotka kannattivat omaa joukkuettaan todella kiihkeästi. Ja sellaisilla ihmisillä on yllättävän usein taipumusta olla äänekkäitä, kiihkoilevia ja vihamielisiä. Ja jos jotkin, niin kiihkoilevat mölyapinat aiheuttavat minulle näppylöitä. Enkä tiedä sitten, onko tämä ainoastaan vain minun luonteeni ominaispiirre, mutta jos muutoin mukavassa ihmisryhmässä on yksikään sellainen yksipuolinen mesoaja, niin minä alan tiirailla kaikkia ympärillä olevia ihmisiä tuimasti ajatellen: ”Jumalauta, olen ääliöiden saartama”, ja alan surkeasti katua päivää, jolloin päätin ryhtyä sietämään ihmisiä. Yksi ihminen voi siis pilata minulle melkoisen kansanjoukon ja sen vuoksi olenkin nauttinut viime vuosina jääkiekkoni mieluiten ihan yksin bunkkerissani, mutta silloinkin ilman suurempia tunnekuohuja. Jääkiekosta katosi minulla tunne jossain vaiheessa.

Mutta nyt kun olivat nämä SM-liigan finaalit, kävin minä katsomassa ne kaikki lähimmässä baarissa, koska ne eivät minulla kotonani näkyneet. Lisäksi siellä baarissa oli ihan mukava ja tasapuolinen meininki.

Mennessäni sinne baariin katsomaan toissa illan viimeistä finaalia, istahdin minä siellä jonkun miehen viereen vapaalle paikalle. Juuri kun olin istumassa, vilkaisi tämä mies minua ja minulle tuli hänestä sillä samalla hetkellä jotenkin sellainen alistunut ja surullinen vaikutelma. Tiedättehän sen, kuinka joistain ihmisistä oikein huokuu joku energia tai tunnelma; toisista esimerkiksi huomaa heti heidän olevan hauskaa seuraa, kun taas jotkut näkee kaukaa vaarallisiksi ja niin pois päin. Tästä miehestä paistoi läpi jokin kärsimys.

Sitten hetken päästä, kun se mies nousi ylös käydäkseen jossain, huomasin hänen toisen kätensä olevan proteesi ja kovasti ontuvasta kävelystä päätellen hänen toisessa jalassaankin oli varmasti jotain vammoja. En tiedä, johtuiko miehen alistunut olemus noista vammoista, mutta luulen ainakin niiden olleen miehelle arkoja paikkoja, koska esimerkiksi sitä proteesikättään hän piilotteli koko ajan takin ja hanskan sisällä. Lienee sanomattakin selvää, että minulle tuli vähän surullinen olo hänen puolestaan.

Mutta sitten se ottelu alkoi ja Ässät teki heti yhden maalin. Syrjäsilmällä näin jotain liikettä ja kun katsoin mieheen, tuuletti hän tyytyväisenä. Silloin minä lopetin hänen murheiden pohdiskelun ja aloin seurata peliä. Ottelu oli minusta jännittävä, ja mitä huomasin viereisestä penkistä, jännitti tämä toinenkin kaveri sitä. Aina kun Ässillä oli jotain tekeillä, heilui se viereinen penkki ja kuului huokailua.

Sitten lopulta, kun summeri soitti pelin päättyneeksi ja Ässät Suomen mestariksi, vilkaisin minä sitä vieruskaveriani ja voi pyhät pyssyt, miten onnellinen hymy sillä miehellä olikaan kasvoillaan. Kun hän siinä tuuletti ja hymyili ympärillään olleille ihmisille, ei hänen olemuksessaan näkynyt mitään alistuneisuutta tai surua. Hän näytti hyvin, hyvin onnelliselta ja täysin erilaiselta kuin silloin alussa. Sillä hetkellä se ottelu sai silmissäni uuden merkityksen. Se alkoi tuntua enemmältä kuin pelkältä minulle tuntemattomien miesten pelailulta.

Mutta tuskin minusta vieläkään mitään pelistudiofania kehkeytyi. Epäilen tämän olleen vain se poikkeus, joka vahvistaa säännön, eli taidan pitää välini jääkiekon baareissa tai halleissa katseluun jatkossakin viileän etäisinä.

Kaksi vuotta kahnauksia ja takaa-ajoja

Toisinaan on päiviä, kun haluttaisi vaan ryömiä farkun lahkeeseen ja mulkoilla sieltä elämää tuimasti ja purra sitä sen pyrkiessä liian lähelle.

Mutta tänään ei ole sellainen päivä. Tänään on juhlapäivä. Tänään Kit täyttää kaksi vuotta.

Tänään tanssitaan.

Ja otetaan vastaan hyvin ansaittua juhlivan kansan palvontaa heille kuuluvalla riehakkuudella.

You've been trumped, motherfucker!

Tämmöisissä blogeissa on usein tapana esittää haasteita ja kilpailuja. Tässä tulee omani.

Jos pystytte tämän dokumentin katsottuanne vilpittömästi huokaamaan: ”tuo Donald Trump se vasta onkin sympaattinen herrasmies”, niin minä lupaan tarjota teille palkinnoksi lounaan itseni seurassa jossain ravintolassa. Mutta aion kyllä sitten myös halveksua teitä ja mielipiteitänne koko ruokailun ajan. Yrittäkää siinä sitten nauttia illallisestanne, kun minä istun vastapäätä ja mulkoilen teitä alta kulmain, samalla oikeen etsimällä etsien paikkoja pilkata:

”Ooh, katsokaa kuinka tämä tampio käyttää haarukkaa oikealla ja veistä vasemmalla kädellä kuin mikäkin barbaari!"

"Ja nyt se pyyhki suupielensä serviettiin kuin olisimme Ranskassa, voi la-di-daa."

"MITÄ, oikeenko piti sanoa tarjoilijalle kiitos? Voi jeesus, mikä pösilö oletkaan!"

Luonnollisesti myös aikuismainen Trumpin rakastajaksi kutsuminen ja teidän välisen suukottelukohtauksen imitoiminen toistuvasti kuuluisi samaan palkintoon.

Löysin tuon Vedätys Skotlannissa (You've been trumped) -dokumentin viime torstai-iltana Yle Femiltä, kun sattumalta aloin sitä katsoa ja jäin koukkuun. Dokumentti kertoo pienen Skotlantilaisrannikkokylän asukkaiden yrityksistä vastustaa kaikkivaltiassyndroomassa piehtaroivan suuruudenhullun aikomuksia rakentaa kylän paikalle loistelias golflomakohde. Rytäkässä asukkaat joutuvat kokemaan vähättelyä, uhkailua, valehtelua, alhaisia tempauksia ja lopulta meno oli luontoa yhtä vimmaisesti tuhoavaa kuin Taru sormusten herrasta -elokuvien muutamissa kohtauksissa. Tämä dokumentti oli ainakin minusta todella vangitseva, mutta jätti lopulta aika lohduttoman olon.

No mutta voi voi, nyt minä taisin tehdä alustuksesta varovaisen puolueellisen. Olen pahoillani.

Mutta oli miten oli; jos teillä vaan on puolitoista tuntia aikaa, niin katsokaa ihmeessä tuo dokumentti puhtain mielin ja havitelkaa mahtipalkintoa.

Erityismaininnan haluaisin vielä antaa elokuvalle Sigur Rosin musiikin käytöstä. Se sopii minusta lyömättömästi tämmöiseen aiheeseen ja kuvastoon.

Neroja. Neroja kaikkialla

Muutama vuosi sitten luin jostain lehdestä Kajaanilaisesta yrityksestä, jossa oli saatu suuressa nerokkuuskohtauksessa idea yhdistää rannekello ja puhelin niin, että rannekellossa olisivat olleet sekä viisarit että puhelointiominaisuudet molemmat samassa, tyylikkäässä paketissa.

Usein hyvistä keksinnöistä sanotaan, että niitä ei tajuttu kaivata ennen kuin ne tulivat keksityiksi, mutta tämä nyt kyllä oli sellainen tempaus keksijän taholta, ettei sitä kaipaa kukaan edes keksimisen jälkeen. Ja mikä parasta koko keksinnössä, oli tätä laitetta päätetty alkaa myydä kansalaisille kutsumanimellä rannukka.

Se on minusta niin tolvana nimi, että se on jo hupaisaa. Ja vielä hauskemmaksi se sana muuttuu, kun sitä toistelee nopeasti monta kertaa peräkkäin: rannukka, rannukka, rannukka, rannukka, rannukka, rannuk...

Njoo. Usein minulta kysytään, että eikö koskaan ole kirjoittaessa ideat vähissä.

Ei ole, ei koskaan.