Sarjakuvien paluu

Minulla on sellainen periaate, että tänne asunnolleni ovat kaverini tervetulleita milloin vaan. Oveni on aina auki, sohvalla tilaa ja pata porisemassa mukaville ihmisille. Toivoisin, että vierailijat voisivat tuntea täällä olonsa kotoisaksi ja tervetulleiksi. Täällä me voimme jutella ja vitsailla kaikesta tai vaan katsella rauhallisesti sohvalta televisiota tai kuunnella musiikkia.

Mutta tilanne on hauras.

Se on niin hauras, että sitä pystyy kuvaamaan vain sarjakuvan keinoin.

Kit ei suvaitse mitä tahansa paskapuheita. Hänelläkin on rajansa.

P.S. Se on kyllä mainiota, että voin peilata nämä suloisimmat epäsosiaaliset luonteenpiirteeni muka Kitin ansioiksi, sillä en tahdo kaikkia parhaita puolia omia itselleni. Olen sillä tavoin kovin epäitsekäs.

Tarinoista hämärin

Voi veljet, tämä toipuminen se vasta onkin pitkästyttävin harrastus miesmuistiin. Ja aika ahdistavaakin tämä on, kun ei oikein muuta ole luvallista tehdä, kuin tuijotella herkeämättä asioita. Tässä on aivan liian paljon aikaa vain tarkkailla ja kuunnella itseään (sisimpäni on osoittautunut näinä päivinä melkoisen äänekkääksi ääliöksi). Kaipaan niitä aikoja, kun tuon tuostakin ajauduin syyttäni takaa-ajoihin, ampumavälikohtauksiin ja nymfomaanisten amatsonien saartamaksi – kun muuta mahdollisuutta ei enää ollut, kuin lemmiskellä intohimoisesti tiensä vapauteen. Ne olivat aikoja siinä missä muutkin.

Mutta kerronpa nyt tarinan, jonka kuulin silloin leikkauksen jälkeen sairaalassa huonekaveriltani. Olen kyllä ehtinyt kertoa tämän jo useimmille kavereilleni, mutta eiköhän tätä joku sellainenkin lue, joka ei ole tarinaa vielä kuullut.

Eniveis, pitäkää kiinni hatuistanne, tästä ei tule kaunista.

Leikkauksen jälkeen minut siirrettiin toipumaan huoneeseen, jossa loikoili ennestään jo yksi tyyppi. Hetken hiljaisuudessa huokailtuamme rikkoi tämä toinen tyyppi vaiteliaisuuden kysymällä minulta sen yleisen peruskysymyksen, että uskoisinko olevan mahdollista työntää aurinkolasien sanka silmän kautta otsa- ja nenäonteloon. Kun minä murahdin epäilevään sävyyn, alkoi hän kertoa tarinaansa.

Pari kuukautta sitten oli tämä mies ollut joillain festareilla, jossa hän oli ensin hankkiutunut humalaan ja sen jälkeen polttanut omien sanojensa mukaan vain vähän pilveä. Tästä oli seurannut yllättävän tyylipuhdasta hulluutta. Hän kertoi olleensa niin sekaisin, että oli kuvitellut olevansa jossain kuoleman ja elämän välitilassa ja ainoa keino takaisin eläväksi, oli kuolla ensin. Niinpä hän oli päättänyt kuolla eläväksi työntämällä aurinkolasien sangan silmästä päähänsä. Ensin hän oli muistaakseni kyllä yrittänyt varmuuden vuoksi hukuttautua, mutta se katala juoni oman pään menoksi oli epäonnistunut. No, oli hukkumisyrityksiä tai ei, oli tämä mies sen jälkeen ottanut ne aurinkolasit ja alkanut survoa sankaa toisesta silmäkulmasta sisään. Ja hän oli ehtinyt siinä jo aika pitkälle, ennen kuin kaverit olivat sännänneet väliin. Mutta vaikka nämä kaverit olivat pitäneet häntä aisoissa, oli tämä mies ollut niin päättäväinen asiansa suhteen, että hän oli estelyistä huolimatta hakannut vielä naamaansa asvalttiin saadakseen sen sangan uppoamaan syvemmälle. Ja niin syvälle se oli uponnutkin, että silmä oli kuulmma tilan puutteen vuoksi melkein roikkunut pään ulkopuolella.

Sairaalassa mies ja hänen ruhjottu silmäpolonsa oli sitten leikattu yöllä samantien ja ilmeisesti siellä oli arveltu, että osa siitä sangasta oli jäänyt miehen nenä- ja otsaonteloon. Myös päästä otetut röntgenit näyttivät, että siellä tosiaan oli vielä parin sentin pätkä sitä sankaa, mutta sille ei vielä siinä vaiheessa tehty mitään, kun kaiketi odotettiin, että miten se silmä lähtee toipumaan.

Se silmä oli sitten toipunut tuohon minun leikkauspäivään mennessä hyvin, koska silloin samana aamuna tältä mieheltä oli alettu onkimaan nielun kautta sitä sangan palasta ulos. Ja yllätys yllätys; sieltä miekkosen kupolista olikin sitten ongittu ulos kokonainen aurinkolasien sanka – mies kertoi itse epäilleensä koko ajan sen olleen siellä, koska ei sitä sankaa muuallakaan näkynyt. Eikä se sanka ei ollut mitään hentoinen rima, vaan todella paksua muovia – minä näin sen, kirurgi oli palauttanut sangan miehen omistukseen leikkauksen jälkeen. Oli mahtanut mieheen sattua silloin pari kuukautta aiemmin.

Voitte varmaan uskoa, että tuollaisen tarinan kuuntelu veti aika hämilleen. Todeksi tuommoista kertomusta ei uskois millään, mutta paha siinä on alkaa paskapuheeksikaan sitä väittämään, kun kaveri istuu siinä edessä sanka sairaalan pussissa ja silmäkulma ruvella kertomassa. Eikä sitä tarinan uskomattomuutta vähentänyt myöskään yhtään se, että se kaveri vaikutti niin selkeältä ja normaalilta – minä ihan pidin hänen huumoristaan – että hänen likaisimmaksi teoksi olisi voinut kuvitella mieltymyksen haitarimusiikkiin.

Se oli niin outo iltapäivä, että toisinaan vieläkin epäilen keksineeni kaiken vain lääkehöyryissäni.