Olin yhtenä iltana läheiselle rannalla kuuntelemassa musiikkia ja tähyilemässä kaihoisasti ulapalle, sillä kaipuu merille oli taas vallannut sydämeni. Vaikka ilta oli kaunis, oli ranta silti melko hiljainen. Siellä ei ollut juuri muita kuin minä ja yksi ryhmä iloitsevia nuorukaisia. Niitä nuorukaisia oli noin parisenkymmentä ja heillä näytti olevan kivaa. Huomasin joukkiossa olevan myös yhden naisen, jonka olin nähnyt ensimmäisen kerran kaupungilla joskus vapun tienoilla. Hän kiinnitti silloin huomioni värikkäillä sukkahousuillaan ja sen jälkeen olen nähnyt häntä alvariinsa eri paikoissa, joskus kummallisissakin yhteyksissä. Hän on herättänyt minussa alusta asti intohimoisia tunteita, mutta tähän mennessä olen luonnollisestikin uskaltanut ihailla häntä vain etäältä. Hän on ollut minulle saavuttamaton päiväunien kohde. Olen nimennyt hänet Emmaksi.
Kun olin istunut jo melkein tunnin siinä rannalla, irtautui siitä ryhmästä yksi tyyppi. Hän näytti lähtevän tulemaan suoraan minua kohti. Ja minun luokse hän sitten hämmästyksekseni tulikin.
”Anteeksi, että häiritsen musiikin kuunteluasi, mutta haluaisitko tulla tuonne meidän seurueeseen hengailemaan ja viettämään aikaa? Bisseäkin siellä on, minä tarjoan”, sanoi hän luokseni päästyään erittäin kohteliaasti.Minä hämmennyin heti tuollaisesta lähestymisestä ja täysin tuntemattomalta tyypiltä tulleelta tarjouksesta, enkä muista, että päässäni olisi pyörinyt tuolloin yhtään selkeää ajatusta. Välähdyksiä tyrmäystipoista ja väkivaltakohtauksista tai piilokamerapilasta, jossa minut jotenkin yllytetään temppuilemaan paljain persein tulivat ensimmäisinä mieleen ja hieman lievempänä kohtalonani näin suuren vaaran ajautua keskustelemaan kiusallisen jäykästi hönöjen kanssa. Ja ennen kuin normaalijärkeni ehti edes prosessoida koko kysymystä, oli alitajuntani nähdäkseni ehtinyt tuumia: ”Näytänkö minä muka eilen heinäkuormasta tähän vierähtäneeltä. Minuahan ei noin vain kelmien ansaan jymäytetäkään, ehei”, sillä ”Enpä minä halua”, oli vastaus, joka vierähti ensimmäisenä suustani.
Kaveri totesi sen olevan harmi, jonka jälkeen toivotti hyvää illan jatkoa ja lähti kävelemään takaisin ryhmänsä luokse.
Eikä se mies ollut ehtinyt kävellä lähellekään takaisin sitä omaa porukkaansa, kun minä koin sellaisen: ”MIT... KUKA SAATANA MENI ANTAMAAN SEN VASTAUKSEN.? Voisinko MINÄ, asioista näemmä AINOA perillä oleva aivojen osa vielä muuttaa vastausta”, hetken. Halusin vääntää itseni kravatista siltaan ja antaa köniin. Minä tajusin liian myöhään, että se tyyppi oli pyytänyt minut ihan vain hyvää hyvyyttään viettämään aikaa heidän kanssaan ja vielä selvemmin tajusin, että nyt jos koskaan olisi ollut mahdollisuus ajautua luontevasti juttelemaan sen neidon kanssa ja arvatenkin päästää hänet nauttimaan kupeitteni hedelmistä tuonnempana, illan jo hämärtyessä.
Luulenpa, että se oli se hetki, kun kohtalo väsyi seuraamaan nahjusteluani ja päätti ottaa ohjat omiin käsiinsä. Kohtalo oikein yrittämällä yritti työntää mahdollisuutta siihen hamuamaani rakkauden kesään. Mutta eipä tiennyt raukka kohtalo, että tiellä seisoi vielä vastuksista mahtavin; minä itse.
Ja vieläkin kun minä muistelen sitä hetkeä, tulee minulle siitä paha mieli, vaikka sen näin kepeästi nyt kerroinkin. Minua kaduttaa tämä liekehtivä tolvanuuteni ihan aidosti. Muuan työkaverinikin, jota muuten pidän hänen alati kannustavien sanojensa ja kryptisten elämänohjeiden vuoksi myös jonkinlaisena henkisenä oppaanani, totesi tämän tarinan kuultuaan: ”Voi saatana, sinä olet kyllä tyhmä! Seuraavalla kerralla tee päinvastoin kuin pääsi sanoo.” Ja vaikka reaktiosta tuolloin pienimuotoinen nujakka puhkesikin, tiesin hänen olevan kiusallisen oikeassa.
