Silloin aikanaan elokuussa, ennen tätä
viimeisintä silmäleikkausta, minä kuvittelin sen leikkauksen
luonnistuvan niin, että minä vain heittäytyisin sairaalan
vuoteelle, lääkäri huitaisisi skalpellillaan kuin ninja, ja
kappas, kohta minä jo kävelisin kotiin kuin mitään ei olisi
tapahtunutkaan. Mutta enpä arvannut, että tästä toipumisesta
olisikin tuleva pirunmoinen pilleri nielaistavaksi.
Koska siinä leikkauksessa laitettiin lisää
tavaraa mun silmään, niin se tietysti alkoi häiritä silmän
liikettä. Ja se liikkeen puute alkoi häiritä minua. En olisi
välittänyt alkaa nähdä taas asioita kahtena, enkä olisi myöskään
välittänyt alkaa ahdistua ihmisten silmiin katsomisesta esimerkiksi
jutellessa. Mutta niin siinä nyt vaan jumalauta joka tapauksessa
kävi; asioita näkyi kahtena ja silmiin tuijotus sai veren
kohisemaan ja olon erittäin tuskaiseksi. Ja koko ajan minä tajusin,
ettei se tilanne ole niin paha, miltä se pään sisällä tuntuu –
ei se silmä nyt niin pahaksi muuttunut. Mutta eipä siinä paljon
heiveröiset järkipuheet auta, kun tunteet heiluttelee isointa
moukaria pään sisällä.
Olen muuten itse pohtinut syyn sille, miksi siihen
silmiin katsomiseen on ollut niin vaikea taas totutella. Silmät kun
ovat se paikka, johon normaalisti jutellessa vastapuolta enimmäkseen
katsotaan, ja sitten kun sitä kuvittelee, että omat silmät ovat
varmasti hurjan näköiset, niin sehän tuntuu tästä itsesäälissä
piehtaroivasta uivelosta siltä, kuin se toinen tuijottaisi koko ajan
sitä vammaa, vaikka se henkilö vain yrittäisi jutella normaalisti,
eikä edes huomaisi koko asiaa. Varmaan kaikkia vaivaisi
semmoinenkin, jos esimerkiksi kädessä ois joku vamma ja vastapuoli
tuijottaisi vaan sitä jutellessa. Silmät nyt vaan sattuvat olemaan
se luonnollinen tuijottelun kohde.
Welp, eniveis.
Kärvistelin leikkauksen jälkeen vaihtelevasti
tämmöisten tunteiden kourissa. Toisinaan tilanne oli parempi ja
toisinaan halusin vaipua maan alle. Silmä on kai vieläkin
toipumassa, koska se kaksoiskuva tilanne vaihtelee yhäkin, mutta
minä itse yritän olla sitä murehtimatta. Minut paransi muuan
lääkäri ajattelemattomilla sanoillaan.
Toissa viikolla minä kävin silmälääkärissä
tutkituttamassa juuri tätä karsastusta. Koska karsastus on kaiketi
sellainen vamma, että se todetaan yleensä jo lapsena, mutta
harvalle aikuiselle se enää yhtäkkiä tulee, niin sen vuoksi
tutkimushuone oli kuin iso lasten leikkihuone. Se oli täynnä
leluja, perhosia ja kissankuvia. Ja niinpä minä sitten istuin
siellä pikkuruisella penkillä ja katselin vaaleanpunaista
nalletiikerin nenää lääkärin liikutellessa sitä silmieni
edessä. Se oli niin suloista, että ihan kikattelin ja heiluttelin
jalkojani ilmassa siinä tentattavana istuessani. Epäilin myös
saavani piakkoin tikkarin.
Mutta sen tutkimuksen jälkeen vaihdoin huonetta
ja menin toiselle lääkärille. Tämä uusi lääkäri kertoi
minulle, että vaivani voidaan parantaa heti eräällä uuden
vuosisadan linimentillä. Myös vielä toteamaton kihti ja lapamato
olisivat tuleva häviämään sillä. Silmälasiini voitaisiin
kuulemma laittaa sellainen kalvo, joka taittaisi katsetta hieman ja
näin poistaisi kaksoiskuvat, ja hän kuulemma laittaisi sen ihan
ilmaiseksi. Vähintään 80 euroa se maksaisi muutoin. Ja pitemmittä
puheitta hän sen kalvon silmälasieni oikean linssin päälle
laittoi. Minua se toimitus arvelutti jo sieltä etäältä
tähyillessä, ja sitten kun laitoin lasit päähän, tuntui kuin se
kalvo olisi ollut vaan.... no, muovikalvo linssin päällä. En
nähnyt oikealla silmällä enää vittuikaan. Kun minä sanoin
lääkärille, että mitä halvatun hyötyä tästä nyt muka on,
niin hän pyysi minua yrittämään vaan tottua siihen. Sitten hän
vielä jatkoi: ”Ja on tuosta ainakin se positiivinen puoli, ettei
tuo sinun silmän punotus ole enää muille niin silmiinpistävää.”
”MIT??!”
Minun hessuhopomainen hölmö virnistys oli
kadonnut, ja tilalle minä vedin täydet Walter Whitet. Oli lähellä
etten kaatanut koko pöytää, kun mylvin, että luuleeko arvon
tohtori minua kiinnostavan jumalauta yhtään, mitä muut ihmiset on
mieltä minun silmän punotuksesta. Imekööt he säkkiä, saatanat!
Totesin vielä ennen ulos ohjaamistani, että jos silmäni punotus
jotakuta häiritsee, niin hän voi vapaasti suksia helvettiin. Muiden
mielipiteet minusta eivät kuulemma olleet minun ongelmia laisinkaan.
Enhän minä silloin ollut ennen tunnekuohua vielä
ollut täysin tuota mieltä, mutta tuo riehaantuminen loksautti
jotain asioita paikalleen sisälläni, ja minä lähdin lääkäristä
ihmisiä jopa polleasti silmiin tuijotellen. Eihän se tunne
tietystikään pysyvä ollut, vaan vielä minä nykyisinkin toisinaan
ajaudun väistelemään katseita, mutta enää ne tunteet ei jää
vaivaamaan minua päiväkausiksi. Yritän nykyisin elää suurimman
osan päivistä näin:
